Elämää sairasloman jälkeen

Sairasloma on vaihtunut tervetulleeksi, tavalliseksi arjeksi. Palasin takaisin työelämään kahden vuoden tauon jälkeen maanantaina 12.8. Aloitin työnteon kevennettynä 60-prosenttisella työajalla, jota minun oli määrä tehdä syyskuun loppuun asti. Työelämään paluu on tuonut elämääni toivottua rytmiä ja "muuta ajateltavaa", mutta kevennetystä työpäivästä huolimatta se on ollut hyvin kuormittavaa. Useana päivänä viikossa olen nukkunut 2-3 tunnin päiväunet, eivätkä ne siitä huolimatta ole vaikuttaneet yöuneeni. Työpäivän lisäksi en ole jaksanut sisällyttää päivääni juuri muuta. Kerran viikossa olen käynyt fysiopilates-tunnilla, mutta muutoin en ole tuntenut sellaista vetoa liikuntaharrastuksiin kuin aikaisemmin ennen sairaalavuosia. Yritän hyvin tietoisesti olla kasaamatta itselleni paineita työhön paluun suhteen. Tiedän, että työyhteisö suhtautuu työhön paluuseeni hyvin ymmärtäväisesti; pahin paineiden asettaja olenkin minä itse. Yritän sallia itselleni virheitä, hitaasti tapahtuvaa oppimista ja niitäkin fiiliksiä, kun tuntee, ettei kuormittuneisuudesta johtuen pysty olemaan työpäivässä 100-prosenttisesti läsnä. Tämä kaikki on perfektionistille vaikeaa, mutta ainakin osaan kiinnittää asiaan tietoisesti huomiota. Tämän johdosta aion myös jatkaa kevennetyllä työpäivällä niin kauan kuin se on Kelan puolesta mahdollista.

Viime keskiviikkona 11.9 olin paikan päällä Hartwall Areenalla katsomassa Elämä lapselle -konserttia, jossa oli potilastarinana mukana myös Sakriaksen ja Samuelin tarina. Etukäteen olin ajatellut, että minua hävettäisi katsoa isolta screeniltä omaa haastatteluani. Kun tuli meidän poikien tarinan vuoro, katsoin omaa haastateluani jotenkin yllättyneenä ja epäuskoisena. Miten näytinkään noin väsyneeltä! Ulkonäöstäni paistoi esille kaikki se kuorma, jota oli päälleni viimeisen parin vuoden aikana kasautunut mutta jota en kuitenkaan ollut nähnyt aamuisin peilistä. Olin ylpeä siitä, että Samuelin tarina oli otettu mukaan Elämä lapselle -konserttiin. Se tuntui tärkeältä, koska Samuelin kohtalo lisäsi ihmisten tietoisuutta siitä, että vaikka Suomessa lasten syöpähoito on maailman parasta, se ei silti ole vielä riittävän hyvää ja että syöpähoitojen tutkimiseen ja kehittämiseen tarvitaan vielä valtavasti rahaa.

Vaikka Elämä lapselle -konserttikokemukseen liittyi ensisijaisesti surua ja haikeutta, sisälsi konserttikokemus myös ripauksen iloa ja taikaa. Istuin kaksoissiskoni Lauran kanssa Lastenklinikan Kummien aitiossa katsomassa konserttia, kun yhtäkkiä kuulin jonkun huhuilevan aition ovelta: "Kenelle täällä oli Robin tilattuna?" Olin aivan hölmistynyt. Ensimmäinen ajatukseni oli, että "ihan sama, kenelle Robin on tilattu, mä haluan kyllä mennä sen kanssa fanikuvaan!" Tullessani katsomosta aition puolelle Robinin luo olin, jos mahdollista, vielä entistäkin hölmistyneempi. Robinin mukana oli levy-yhtiön edustaja, jonka eleistä tulkitsin, että minä olin heidän etsimänsä henkilö. Oli todella hienoa tavata Robin ja jutella hänen kanssaan, koska ihailen tätä nuortamiestä todella paljon ja tykkään valtavasti hänen musiikistaan. Kerroinkin hänelle, että olen sairaala-aikana kuunnellut paljon hänen musiikkiaan. Robinin keikalle olen toistaiseksi päässyt vain kerran, joten kyselinkin tältä karismaattiselta artistilta, onko hänellä lähiaikoina tulossa keikkoja. Oli todella mieleenpainuvaa päästä Robinin kanssa samaan kuvaan. Tapaamisen jälkeen selvisi, että Laura oli järjestänyt minulle tämän Robinin tapaamisen! Automatkalla kotiin vitsailimme koko matkan tästä "Robinin tilaamisesta". "Kenelle täällä on Robin tilattuna?" kuulosti vähän samalta, kuin joku olisi tilannut vaikka pizzaa! :D

En varsinaisesti usko yliluonnollisiin kokemuksiin, mutta toisaalta en myöskään jyrkästi poissulje niiden mahdollisuutta. Ehkä toivo siitä, että Samuel on edelleen tuolla jossain, saa minut kiinnittämään huomiota asioihin, joihin en ennen kiinnittänyt huomiota. Osallistuin pari viikkoa sitten sururyhmän tapaamiseen, josta ajoin vielä illalla hämärän aikaan Samuelin haudalle. Siistin haudalla olevat kukat ja sytytin öljykynttilät sekä roikkuvaan lyhtyyn että hautakiven sisään. Katsoin ylös pimenevälle taivaalle. Näin taivasta vasten kurottavat ison tammen oksat ja mietin, näkyyköhän taivaalla tähtiä. Onkohan Samuel jossain tuolla taivaalla tähtenä. Käänsin katseeni takaisin lyhdyissä tanssiviin liekkeihin, joita tuijotin hetken. Kun käänsin katseeni uudelleen ylös taivaaseen, sinne oli ilmestynyt kirkas tähti, jota en hetkeä aikaisemmin ollut nähnyt. Mietin Samuelia ja sitä, miten valtava ikävä minulla oli häntä. Olikohan Samuel tuolla jossain? Tiesikö hän, että kaipaan häntä niin?

Nykyään katson itseäni eri tavalla kuin ennen. Työelämässäkin, 10 vuoden työkokemuksesta huolimatta, olen aina ollut hyvin epävarma itsestäni ja vertaillut itseäni jatkuvasti muihin. Nyt, kun olen joutunut käymään läpi omien lasteni vakavan sairastumisen ja toisen kuoleman ja selvinnyt siitä, tällaiset epävarmuuden tunteet ovat kaikonneet. En usko, että ihminen voi joutua kokemaan mitään pahempaa kuin oman lapsen menettämisen. Jos selviää jostakin niin vaikeasta, selviää mistä tahansa. Näin ollen luotan itseeni paljon enemmän kuin aikaisemmin enkä epäile omia taitojani tai kykyjäni enää. Luotan, että osaan ja pärjään työelämässäkin puutteistani huolimatta.

Olen pelännyt kuolemaa jo lapsesta asti. Muistan, miten yläkouluikäisenä istuin bussissa matkalla Helsinkiin ja mietin, miten kamalaa se on sitten, kun kuolee. Miten sitten kokonaan katoaa maailmasta eikä tule enää ikinä takaisin. Kun Samuel kuoli, kuoli myös kuolemanpelkoni. Ihminen pelkää kaikkea tuntematonta, josta ei tiedä, mitä se on tai mitä tilanteessa tapahtuu. Muistan pelänneeni juuri hetkeä ennenkuin Samuel kuoli. Minua pelotti, että siinä tapahtuisi jotain dramaattista ja pelottavaa. Mutta siinä ei tapahtunut mitään sellaista. Samuel nukahti rauhallisesti ikiuneen. Enää en pelkää kuolemaa, koska olen omakohtaisesti nähnyt, ettei siinä ole mitään pelättävää. Ja sitten, kun oma aikani koittaa, tiedän Samuelin odottavan minua tuolla jossain.