Tätä blogikirjoitusta kirjoittaessani elämme hyvin poikkeuksellista aikaa maailmanlaajuisen koronaviruspandemian vuoksi. Koulut sulkivat ovensa 18.3, Uudenmaan maakunnan rajat on suljettu, työpaikoilla on siirrytty suureksi osaksi etätyöhön, ja kaikkia ihmisiä on pyydetty pysyttelemään mahdollisimman paljon kotona ja minimoimaan sosiaaliset kontaktit. Tällä hetkellä poikkeustila on määrätty kestäväksi 13.5 saakka, mutta lasten paluu kouluihin ei varmuudella ole edessä vielä tämän jälkeenkään. Koti-ihmisenä minun ei ole ollut vaikeaa sopeutua näihin koronaepidemian mukanaan tuomiin rajoituksiin. Vaikeampaa on ollut ottaa vastaan ne tunteet, muistot ja ajatukset, jotka tämä uusi poikkeusarki on aktivoinut. Nykyinen rajoitusten sävyttämä korona-arki muistuttaa nimittäin paljon sitä sairaala-arkea infektioeristyksineen, jota elin ensin Sakriaksen ja sitten Samuelin kanssa. Silloinkin oli tärkeää pysyä kotona, välttää kaikkia sosiaalisia kontakteja ja kiinnittää erityistä huomiota käsienpesuun.
Kun elämä on omalla tavallaan pysähtynyt kotiin, muistot ovat puskeneet vahvasti esiin pinnan alta. On ollut tuskallista käydä läpi muistoja ja ajatuksia viime vuodelta tähän aikaan. Tähän aikaan viime vuonna Samuel oli ollut viikon teho-osastolla. Ensin oli ollut toivonpilkahduksia ja merkkejä paranemisesta, mutta ensimmäisen tehohoitoviikon jälkeen jouduttiin kuitenkin siirtymään hengityskonehoitoon. Samuel on ollut ajatuksissani joka päivä. Olen myös lukenut järkyttyneenä uutisia siitä, kuinka Taika-osastolla seitsemän perhettä oli altistunut koronavirukselle. Taika-osasto on ihan vihonviimeinen paikka, minne koronavirus saisi levitä! Voin vain kuvitella niiden perheiden ahdistusta, jotka joutuvat viettämään aikaa osastolla tällä hetkellä. Samuelin kohtalo opetti, että tuikitavallinen sieni-infektio voi viedä syöpätaistelua käyvältä lapselta hengen. En halua edes kuvitella, millaista jälkeä hengenvaaralliseksi luokiteltu COVID-19 voisi tehdä!
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että keho on toipunut siitä valtavasta kuormasta, jota kannoin nuo sairaalavuodet. Olo on ollut energinen, ja olen nauttinut muutto- ja järjestelyhommista uudessa kodissa. Nyt kuitenkin mieli oireilee vahvasti. Muistan jonkun sanoneen minulle Samuelin menetyksen jälkeen, että kehon täytyy ensin toipua, ennenkuin mieli pystyy käsittelemään asioita. Nyt on ehkä tullut sen aika. Olen ollut välillä synkän surullinen, tuntenut itseni masentuneeksi ja käynyt läpi mielessäni Samuelin viimeisiä sairaalaviikkoja. Tämä on näkynyt myös työelämässä. Minä olen aina ollut hidas oppimaan uusia asioita, mutta nyt uusien asioiden omaksuminen on ollut erityisen vaikeaa. Muistivaikeudet ovat pahentuneet; saatan kysyä samaa asiaa kolme kertaa muistamatta kuitenkaan vieläkään, mitä minulle siihen vastattiin. Työnteko on ollut palapelin tekemistä, yrittäen saada yksittäisiä paloja loksahtamaan paikalleen hahmottamatta kuitenkaan sitä, minkä kokonaiskuvan palapelin palat muodostavat.
Tiedostan olevani todella haastavassa tilanteessa. Alisuoriudun töissä, mikä on minusta aivan kamalaa. En ole ikinä elämässäni alisuoriutunut missään! Päinvastoin, perfektionistina olen aina asettanut riman pilviin asti siinä, mistä kaikesta minun pitää suoriutua. Sairaalavuosina minusta kehittyi pärjäämisen mestari. Muistan vieläkin sen yön teho-osastolla, kun Samuelin sydämen rytmiä jouduttiin kääntämään. Se oli se yö, jolloin kävin viimeisen syvällisen keskustelun Samuelin kanssa, silloin, kun Samuel puhui kuolemasta. Olin aivan pois tolaltani, kun jouduin sydämen rytmin kääntämisen ajaksi pois sairaalahuoneesta ja kun jouduin kokoamaan itseni Samuelin kanssa käymäni keskustelun jälkeen... Yön pimeinä tunteina olin lähdössä Samuelin luota vanhempienhuoneeseen nukkumaan. Toinen Samuelia hoitaneista sairaanhoitajista pysäytti minut ja kysyi: "Pärjäätkö sä?" "Kyllä mä pärjään", vastasin. En varmaan kuulostanut täysin vakuuttavalta, koska sairaanhoitaja kysyi minulta asiaa uudestaan. Mutta niin päätin taas kerran pärjätä ja suuntasin vanhempainhuoneeseen peläten, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Pärjäsinkö? Fyysisesti määriteltynä pärjäsin. Pystyin nukkumaan ja keräämään voimia seuraavan päivän taisteluun. Henkisesti olin kyllä aika romuna.
Oma mielen oireilu ja tulevan kuolinpäivän esiin nostamat tunteet ovat olleet kuormittava yhtälö työnteon ja Sakriaksen etäkoulun kanssa. Päivät on kuluneet töissä ja illat Sakrun kanssa koulutehtäviä tehden. Koulussakäynti on automaattisesti tarjonnut Sakrulle valmiin lukujärjestyksen oppitunteineen, välitunteineen ja ruokataukoineen. Nyt päiväohjelman on joutunut rakentamaan itsenäisesti, mikä on ollut kaikkea muuta kuin helppoa. Ruokailu on välillä unohtunut, kun Sakru on yrittänyt saada tehtäviä tehdyksi. Matematiikka on Sakrulle erityisen haastavaa, eikä etäkoulu ole suinkaan ollut sama asia kuin normaali koulu. Uuden asian oppiminen 5 minuutin YouTube-videon avulla ja sen jälkeen kahden tehtäväaukeaman tekeminen on ollut kaikkea muuta kuin helppo juttu.
Onneksi Sakrias sai puhtaat paperit taas viimeisistä röntgenkuvista. Kaikki on muuten hyvin, mutta pituuskasvu ei ole vieläkään käynnistynyt, vaikka hoitojen loppumisesta on jo 1.5 vuotta. Jää nähtäväksi, miten pituuskasvun kanssa käy. Luustoikä on reilusti jäljessä fyysisestä iästä, joten kaiken järjen mukaan pituuskasvua pitäisi kyllä tulla. Kaikkien kokemusten jälkeen tuo pituuskasvuasia on hyvin pieni murhe, mutta asioiden kasaantuessa pienikin vastoinkäyminen saa suuria tunteita aikaan.
Nyt olen pääsiäisen yli lomalla. Loma tulee enemmän kuin tarpeeseen, koska aloitettuani työt elokuussa minulla ei ole ollut kuin pari yksittäistä vapaapäivää. Pääsiäinen on minulle erityisen raskas johtuen viime vuoden tapahtumista. Nyt pysähdyn parhaani mukaan tähän hetkeen, nautin lämmittävistä auringonsäteistä ja kevääseen heräävästä luonnosta. Katselen iltaisin takapihalla kulkevia peuroja ja ihailen tähtitaivaan kauneutta. Nyt olen vaan enkä suorita mitään! Ja opettelen pieni pala kerrallaan ajattelemaan, että minun arvoani ihmisenä ei määritä se, miten suoriudun tai en suoriudu työstä tai jostain muusta.
