Samuelin hautakivi toimitettiin heinäkuun puolivälissä. Vielä siitä puuttuu yläkulmasta jääkarhufiguuri, jota ei vielä edelleenkään ole toimitettu Saksasta. Tuntuu hyvältä käydä nyt haudalla, kun kivi on siellä. Se on niin Samuelin näköinen. Tykkään hautakivessä olevasta lyhdystä, kun kynttilän saa palamaan hautakiven sisään. Se näyttää mielestäni kauniilta. Haudalla vieraileminen on ollut tärkeää. Olen vienyt sinne usein värikkäitä kukkia, sellaisia, jotka muistuttavat minua siitä, miten paljon iloa, väriä ja aurinkoa Samuel toi meidän elämäämme.
Perukirjoituskin on nyt tehty. Sain odottaa sukuselvitystä seurakunnalta lähes kaksi kuukautta. Jostain syystä Samuelin kuolinpäivä ei päivittynyt tietokonejärjestelmään, eikä seurakunta voinut lähettää todistusta, ennen kuin kuolinpäivä näkyi järjestelmässä. Sairaalasta postitettiin paperit maistraattiin lopulta kolmesti, ennen kuin kuolinpäivä lopulta päivittyi! Perukirjoituksen tein itse. Se oli suhteellisen helppo tehdä, koska Samuelilla ei ollut omaisuutta. Nyt siis kaikki hautaamiseen liittyvät viralliset tehtävät on hoidettu. Sisällä on eräänlainen tyhjyys. Lopullisuuden tunne iskee takaraivoon valtavalla voimalla.
Kesän aikana olen miettinyt paljon omaa surun kokemustani. Onko minulta jäänyt kokematta jotain, joka "pitäisi kokea"? Olen lukenut pari surun kokemiseen ja käsittelyyn liittyvää kirjaa, joissa lapsen menetyksen kokeneet vanhemmat ovat jakaneet omia kokemuksiaan ja tuntemuksiaan. Monet kertovat niissä totaalisesta lamaantumisesta ja elämän pysähtymisestä menetyksen kohdatessa. Minulle ei missään vaiheessa ole tullut tällaista lamaantumista, vaan olen pystynyt tarttumaan asioihin ja elämään heti Samuelin kuoleman jälkeen. Totta kai tiedän, että jokaisen suru on erilainen ja ainutlatuinen, mutta silti olen miettinyt tätä. Onko vuosi sitten aloittamallani mielialalääkityksellä vaikutusta surun kokemiseen? Olisinko lamaantunut ja itkenyt yötä päivää ensimmäiset kaksi viikkoa menetyksen jälkeen, jos minulla ei olisi ollut mielialaan vaikuttavaa lääkitystä? Olenko oikeasti edes surrut, kun tunteet eivät ole iskeneet minua kanveesiin? Tietoisesti olen kyllä yrittänyt vastaanottaa kaikki vastaan tulevat tunteet, koska tiedän, että pakoon niitä ei pääse. Siksi otan surun avosylin vastaan myös täällä helteisen Budapestin parvekkeella. Olen lomalla, mutta surusta ei saa lomaa.
Lomareissun jälkeen on edessä töihin paluu elokuun 12. päivä. Suru on tuntunut minussa paljon nimenomaan fyysisenä väsymyksenä, ja olenkin kesän aikana nukkunut öisin kellon ympäri. Nyt pahin väsymys on alkanut helpottaa, ja tuntuu oikealta alkaa suunnata katseita työelämään paluuseen. Palaan työelämään osasairauspäivärahalla tekemällä 60-prosenttista työaikaa ainakin syyskuun loppuun asti. Asteittainen työelämään paluu tuntuu tärkeältä, jotta ei joutuisi heti tilanteeseen, jossa kuormittaisi itseään liikaa ja joutuisi pian jäämään uudestaan sairaslomalle. Toki tiedostan, että on ensiarvoisen tärkeää kuunnella omaa kehoaan ja jaksamistaan. Mikä on aina helpommin sanottu kuin tehty.
Edessä on viikonloppu Hungaroringin Formula 1 -radalla. Surusta huolimatta Formula 1 -maailma tuntuu oikealta paikalta juuri nyt. Radalla saan ajatukset hetkeksi ihan muihin asioihin. Voin keskittyä pohtimaan, pystyykö Ferrari haastamaan Mercedeksen helteisissä olosuhteissa ja mitkähän renkaat kärkitiimit valitsevat aika-ajon toiseen osioon. Saan nähdä livenä, kuinka suuri idolini Sebastian Vettel kurvaa radalla tulipunaisella Lina-nimisellä Ferrarillaan. Se on parasta minulle juuri nyt! Onnea niin täydellisenä kuin sitä tällä hetkellä voi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti