Olen läpikäynyt Samuelin kuoleman jälkeisen vuoden, kaikki 365 päivää ilman Samuelia. Etukäteen minulla oli tunne, että kuoleman vuosipäivä on jonkinlainen vedenjakaja surutyössä. Sitä se on myös ollut.
Etukäteen kuoleman vuosipäivän, joka oli siis 21.4, lähestyminen toi pintaan sekä voimakkaan surun että ahdistuksen tunteita. Väistämättä päivän lähestyminen sai mielen läpinkäymään uudelleen tuskallisia ja kipeitä muistoja taistelun päättäneeltä kolme viikkoa kestäneeltä tehohoitojaksolta. Itse tuo kuoleman vuosipäivä sisälsi hyvin ristiriitaisia tunteita, sekä toivoa elämän jatkumisesta että tuskallisia tunteita elämän loppumisesta sellaisena kuin sen ennen tunsin. Siskoni Laura oli tuona päivänä kylässä luonani täällä uudessa kodissa. Oli kaunis ja lämmin keväinen päivä. Istuimme rantasaunan edessä järvenrantamaisemassa. Juttelimme Samuelista, kyseisen päivän herättämistä tunteista mutta myös kaikesta muusta. Nauraa räkätimme tyhmille jutuille. Minulle tuli tunne, että en ollut nauranut niin pitkään aikaan. Kasvoissani tuntui suorastaan oudolta, ihan kuin kasvojeni lihasmuistissa ei olisi ollut ollenkaan muistijälkeä leveästä hymystä ja nauramisesta. Lauran lähdettyä ajoin Lohjan keskustaan Samuelin haudalle. Surun hyökyaalto vyöryi ylitseni, ja kyyneleet valuivat pitkin poskiani, kun asettelin kukat maahan työnnettävään maljakkoon ja laitoin kynttilät lyhtyihin palamaan. Samuelin hauta oli niin kaunis. Monet läheiset olivat tuoneet haudalle kukkia tänä surullisena päivänä.
Lyhytterapiajaksoni päättyi pian kuolinpäivän jälkeen. Sekä minulla itselläni että terapeutillani oli sellainen olo, että pärjäisin nyt omillani surun kanssa. Ennen terapian alkua koin, että yhtenä terapian tärkeänä tavoitteena oli se, että saisin käytyä läpi ja käsiteltyä ennen kaikkea Samuelin tehohoitojakson herättämät tunteet, joita ei tuossa akuutissa kriisivaiheessa ollut pystynyt käsittelemään, kun oli vain selvittävä päivästä toiseen. Tämä tavoite toteutui terapian aikana, mikä on näkynyt esimerkiksi siinä, että nykyään en enää juurikaan näe sairaalaan sijoittuvia unia.
Suru on tuntunut suuremmalta ja haavoittavammalta kuoleman vuosipäivän jälkeen. En tiedä, johtuuko se siitä, että kuoleman lopullisuus on tullut mielessä todeksi, kun kokonainen vuosi on jo eletty ilman Samuelia. Vähän niinkuin silloin, kun lapsi aloittaa päiväkotihoidon. Ensimmäiset kaksi viikkoa lapsi saattaa tulla iloisena päiväkotiin ja jäädä sinne hyvillä mielin leikkimään, kunnes tulee se päivä, kun lapsi tajuaa, että tännehän tullaan joka päivä! Ja silloin tulee voimakas itkureaktio, kun seuraavan kerran pitäisi jäädä päiväkotiin. Olenhan mä järjen tasolla tiennyt heti ensimmäisestä päivästä alkaen, että Samuel ei tule enää koskaan takaisin. Mutta ehkä syvällä sisimmässäni en ole halunnut sitä kohdata tai hyväksyä. Tämän asian "kolahtaminen" tuo ehkä pintaan sen syvän surun, jota nyt koen.
Suru iskee oudoissa paikoissa ennalta arvaamatta. Se ei varoita ennakkoon, se vain tulee. Eräänä iltapäivänä matkalla haudalle päätin mennä lähi-K-kauppaan hakemaan neilikkakimpun haudalle. Olin kukkien kanssa kassajonossa, kun huomioni kiinnittyi kassojen lähellä olevaan gluteenittomien irtokarkkien hyllyyn. "Kokonainen hylly gluteenittomia irtokarkkeja! Wau!", muistan ajatelleeni. Tällaisia ei ollut Samuelin aikana. Muistan, kuinka joskus harmittelimme kaupassa, ettei Samuelille voinut ostaa irtokarkkeja, kun vaikka jotkut karkeista olivatkin gluteenittomia, niin kontaminaatioriski oli aina olemassa. Vaikka tunsinkin itseni hieman typeräksi, että karkkihylly sai minussa aikaan moisen reaktion, tunsin valtavaa surua siitä, ettei Samuel ollut enää täällä jakamassa tätä suurta iloa gluteenittomasta irtokarkkihyllystä.
Tällaisissa syvissä mietteissä olin myös eilen illalla, kun olin Laura-siskoni kanssa Karjalohjalla sijaitsevassa Lohja Spa & Resort -kylpylässä (,joka oli aivan ihana paikka). Istuimme hotellin ravintolassa odottamassa tilaamiamme ruokia. Koska keittiössä oli kuitenkin tunnin jono, oli hyvin aikaa sekä jutella keskenämme että tarkkailla, mitä ympärillä tapahtui. Takanamme olevassa pöydässä istui viisihenkinen perhe. Lapsista kaksi vaikutti kouluikäisiltä, ja perheen nuorimmainen oli varmaan yhden ja kahden ikävuoden välimaastossa. Yhtäkkiä ajatuksiin palasi aika, jolloin omat poikani olivat tuonikäisiä. Voi sitä haikeuden määrää, mitä nuo ajatukset mieleeni ja sydämeeni toivat! Kaikki ne kesämuistot, joissa Samuel oli meidän perheessä mukana touhuamassa... Ja se kirvelevä kysymys siitä, miksei Samuel ole enää täällä... Ehkä nuo mietteet toivat Samuelin myös uniini viime yönä. Näin unta päivästä, jolloin Samuel kuoli. Aamulla hotellin aamupalalla katseeni osui taas pöytään, johon oli katettu gluteenittomat aamupalat. Näky meni niin tunteisiin, että sain pidätellä kyyneleitä.
Tämä on sitä uutta arkea, johon on totuttava. Kesä on ollut ihanakin. Juhannusviikon olin lomalla, muut lomaviikot ovat vasta edessä. Oli ihanaa nauttia auringosta, uida, sisustaa uutta kotia ja hoitaa Sakriaksen kanssa oman kasvihuoneen mansikoita. Mutta pysähtyminen oli myös vaikeaa. Välillä tuntui, että oli liian paljon aikaa ajatella, tuntea ja miettiä asioita! Kohdata ja elää surua. On helppo pitää itsensä kiireisenä töissä, jolloin on tunne, että suru on jotenkin hallittavissa. Uskon, että mun olisi tärkeää pystyä päästämään tuosta hallitsemisen tarpeesta irti ja kohdata ne ajatukset ja tunteet, jotka tulevat pintaan, kun päästän irti. Syvällä sisimmässäni tiedän, ettei surua voi hallita. Sen on saatava kulkea omia polkujaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti