lauantai 22. elokuuta 2020

Hyvästit vanhalle kodille

Tänä viikonloppuna olen ihan poikki! Takana on monella tapaa niin fyysisesti kuin henkisestikin raskas viikko. Viime viikolla oli huojentava päivä, kun vihdoin viimein teimme asuntokaupat vanhasta asunnostamme. Oli helpottavaa, että vihdoin vanhalle kodillemme oli löytynyt ostaja ja että vihdoin loppuisi laskujen maksu kahdesta asunnosta. Vanhassa kodissamme oli edelleen melko paljon tavaroita, kun suuntasimme sinne viime viikonloppuna pakettiauton kera tyhjentämään asuntoa. Käytimme koko viikonlopun asunnon tyhjentämiseen, mutta valmista ei kuitenkaan vielä tullut. Olin ottanut tiistaiksi "paniikkivapaan" (näin sen itse nimesin) töistä, koska asunnon oli määrä olla tyhjä keskiviikkona. Onneksi anoppi ja appi tulivat tiistaina auttamaan, muuten ei olisi hommasta tullut vieläkään valmista. Uskomatonta, miten paljon kaikenlaista tavaraa voi komeroihin kertyä 14 vuoden aikana! 


Valmista kuitenkin tuli! Seisoin pitkään tyhjässä yläkerran huoneessa, joka oli ollut Sakriaksen ja Samuelin pelihuone. Se oli heille ehkä vanhan kodin tärkein huone. Siellä on leikitty lapsuuden onnellisimmat leikit! Siellä on pelattu Playstation-pelejä, katsottu YouTube-videoita, rakennettu Legoja, leikitty Bionicleillä ja maalattu ja tuunattu Bioniclen osia. Se on ollut rentoutumispaikka silloinkin, kun olo on ollut huono ja pojat on olleet vakavasti sairaina vuorotellen. Väitän, että tuolla pelihuoneella on ollut myös kuntouttava vaikutus syöpähoitojen aikana. Vaikka olo oli heikko ja voimat poissa, pelihuoneeseen oli päästävä tavalla tai toisella. Luovuutta käytettiin siinä, millä keinoin pojat pääsivät portaat yläkertaan. Tuohon huoneeseen liittyy niin paljon muistoja. Siksi tuntui äärettömän haikealta nähdä nyt tuo huone tyhjänä. Yllätyin siitä, miten valtavaksi tuo tunnevyöry kasvoi. Olin tullut vain siivoamaan vanhan asunnon uusia asukkaita varten, en ollut osannut varautua noin voimalliseen tunnereaktioon. Toinen tunteiden hyökyaalto tuli siinä vaiheessa, kun painoin vanhan kodin ulko-oven kiinni vihonviimeisen kerran. Tietty elämänvaihe oli nyt ikään kuin lopullisesti sinetöity.


Tällä viikolla hoidettavanani oli myös toinen tunnevyöryn herättänyt asia. Verohallinnosta oli tullut tieto jo keväällä Samuelille maksettavista veronpalautuksista. Koska Samuelilla ei ollut tiliä, veronpalautus pitäisi lunastaa OP-pankista. Vuosi sitten perukirjaa laatiessani en ollut tajunnut ottaa siitä kopiota, joten nyt mietin, mihin minun pitäisi soittaa saadakseni kopion perukirjasta. Aika sumussa on nuo ensimmäiset Samuelin kuolemaa seuranneet kuukaudet menneet, koska en edes muistanut, mihin olin perukirjan toimittanut. Asian hoitamisesta teki hankalan myös se, että se oli pakko hoitaa työaikana virastojen suppeiden aukioloaikojen vuoksi. Soitin ensin maistraattiin, joka osoittautui vääräksi paikaksi. Sen jälkeen soitin verohallintoon ja sain asian lopulta hoidettua, ja saan kopion perukirjasta postissa kotiini ensi viikolla. 


Lopetettuani puhelun romahdin totaalisesti. Tuntui kuin tuon asian hoitaminen olisi imenyt energiavarastoni tyhjiin. Kasasin nopeasti vessassa itseni, mutta sinä päivänä työnteosta ei tullut mitään. Jälleen olin hieman hämilläni tämän tunnereaktion voimakkuudesta. Olin tietoisesti kyllä lykännyt pitkään tämän asian hoitamista, mutta kuitenkin se tuli lopulta yllätyksenä, miten koville asia otti. Työhön palaamisestani tuli juuri kuluneeksi vuosi, ja tämä oli ensimmäinen romahdus työpaikalla.


Tällä viikolla olen ollut todella väsynyt. Viime yönä nukuin kellon ympäri. Yritän tänä viikonloppuna ottaa rauhallisesti, rentoutua ja ladata akkuja uutta viikkoa varten. Se on hiukan haastavaa, kun sekä ylä- että alakerran autotallit on täynnä purettavia muuttolaatikoita. Mä olen huono sietämään kaaosta ja keskeneräisyyttä, joten tää on mulle nyt loistava oppimisen paikka. Yritän ajatella niin, että puran laatikon tai kaksi päivässä; kaaos helpottaa siis hitaasti mutta varmasti. 


Tämän viikon torstaina oli myös Samuelin nimipäivä. Ei kulu päivääkään, etten miettisi Samuelia. Olisikohan hän viihtynyt täällä uudessa kodissa? Olisiko hän nyt opiskelemassa sarjakuvapiirtämistä tai animaatiotekniikkaa, niin kuin haaveili? Minkähänlaisen proteesin Samuel olisi itselleen tuunauttanut? Tuska tulee siitä, etten saa näihin kysymyksiin koskaan vastauksia. On vain suru ja ikävä, jotka pysyvät.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti