Ensi lukemalta otsikon kysymys kuulostaa suorastaan absurdilta. Miten ikinä elämään voisi mahtua onnea, kun syöpä on tullut taloon? Vuosi sitten syksyllä, kun Sakrias sairastui syöpään, ajattelin pitkään, että on elämää ennen syöpädiagnoosia ja sitten, kun syöpähoidot ovat ohi. Järkytyksen ja huolen sävyttämän vuoden aikana kuitenkin huomasin, että oikeasti elämää on myös syöpätaistelun keskellä.
Toista vuotta sairaalaelämää eläessäni päällimmäisinä tunteina on jatkuva huoli lasten terveydestä ja murhe lasten kärsimyksestä, jota ei itse pysty millään poistamaan, vaikka kuinka haluaisi. Kun kotona on syöpähoidoista toipuva toipilas, ja suurin osa päivistä menee hoitoja läpikäyvän isoveljen kanssa sairaalassa, sydäntä painaa jatkuva, repivä riittämättömyyden tunne. Sitä haluaisi olla kotona jakamassa Sakriaksen kuulumiset juuri alkaneesta koulukokeilusta ja allasterapiasta, ja totta kai sitä haluaa olla sairaalassa tukemassa Samuelia rankkojen hoitojen keskellä. Viime vuosi meni todella tiiviisti Sakriaksen kanssa sairaalassa, joten meidän välinen suhde muuttui vielä entistäkin läheisemmäksi. Nyt tunnistan omassa sydämessäni riipaisevan ikävän tunteen, kun joudun olemaan niin paljon erossa Sakriaksesta. Samalla minusta tuntuu, että en tiedä ollenkaan, mitä vanhimmalle pojalleni kuuluu lukio-opintojen keskellä, kun käyn kotona vain kääntymässä. Mutta koska kahteen paikkaan ei yksinkertaisesti pysty jakautumaan, minun on jotenkin opittava tasapainottelemaan näiden tunteiden kanssa.
Huoli, murhe ja pelko hautaavat helposti kaikki muut tunteet alleen. Sairaala-arjesta tulee normaalia elämää. Muitakin tunteita on kuitenkin olemassa. Viime viikon perjantaina menin erään formula-ystäväni kanssa Lohjan teatteriin katsomaan musikaalia Nunnia ja Konnia, johon olimme varanneet liput jo, ennen kuin Samuelin sairaus todettiin syyskuussa. Isäni tuli Samuelin seuraksi sairaalaan, ja minä lähdin viettämään vapaailtaa sairaalaelämästä. Miten ihanaa olikaan heittäytyä mukaan musikaalin tarinan matkaan! Miten terapeuttista oli saada nauraa vedet silmissä! Tarina oli mukaansa tempaava, hauska, koskettavakin. Musiikki vei mukanaan omaan maailmaansa. Katsomossa tuli suorastaan hiki, kun näytelmän konnajoukkio esitti lavalla flirttailevan tanssin macho-tyyliin! Kuinka olinkaan kaivannut näitä muita tunteita. Kahteen tuntiin ei tarvinnut tuntea huolta kenenkään voinnista tai miettiä, mikä lääke seuraavaksi mahtaa mennä. Tuona iltana teatterissa tunsin onnea, juuri siinä hetkessä.
Onnea löytyy myös vastoinkäymisten keskeltä, kun pysähtyy hetkeen ja kiinnittää huomionsa pieniin asioihin. Kahden lapsen vakava sairastuminen on väistämättä muuttanut elämän arvojärjestystä ja tapaa katsoa elämää. Onnea lisää se, kun pysähtyy miettimään säännöllisesti sitä, mistä on elämässään kiitollinen. Vaikka kuluneeseen vuoteen on mahtunut todella rankkoja päiviä, koskaan minulle ei ole kuitenkaan käynyt niin, että illalla nukkumaan mennessäni en olisi keksinyt ainuttakaan asiaa, josta olen ollut sinä päivänä kiitollinen. Onnea on arjen pienet hyvät hetket, esimerkiksi kun olemme saaneet yhdessä tiistai-iltana istua Samuelin ja Sakriaksen kanssa kotona TV:n ääreen katsomaan Duudsonit tuli taloon. Onnea on huumori rankankin arjen keskellä, sitä on molemmilla pojilla riittänyt rankasta elämäntilanteesta huolimatta. Fakta on myös se, että vaikka elämä tuntuu kuinka vaikealta, asiat voisivat aina olla huonomminkin. Se tuo minulle lohtua ja toivoa ja lisää kiitollisuutta.
Uusi lastensairaala on esimerkiksi asia, jota todella arvostan. Viime vuosi meni Sakriaksen kanssa vielä Kolmiosairaalan K10-osastolla, jossa vanhemmille ei ollut omaa WC:tä eikä suihkua ja jossa nukuin yöt patjalla lattialla. Lisäksi huone piti usein jakaa toisen potilaan kanssa. Uuden lastensairaalan Taika-osaston potilashuoneet ovat paljon viihtyisämmät, ja vanhemmat on huomioitu hyvin. Tuntuu ruhtinaalliselta saada nukkua vuodesohvalla ja käyttää potilashuoneen vessaa ja suihkua!
Vastauksena otsikon kysymykseen siis sanon, että kyllä mahtuvat, kunhan muistaa säännöllisesti raottaa nagatiivisen tunnemassan verhoa ja tietoisesti kiinnittää huomionsa arjen pieniin hyviin asioihin. Tälläkin hetkellä olen sairaalassa Samuelin kanssa infektiohoidossa. Vointi on ollut huono. Tulehdusarvo onkin kääntynyt eilisestä taas nousuun, ja näin ollen antibiootti menee vaihtoon. Päivän hyvä hetki on huonosta voinnista ja vatsakivuista huolimatta aina illan yhteinen leffahetki. Tällä hoitojaksolla on teemana olleet kauhuleffat, ja tänä iltana on vuorossa kauhuelokuva Halloween 2! Tämän päivän onni löytyy yhdessä jaetusta kauhusta :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti