Viimeiselle matkalle

Meidän rakas Samuel siunattiin viimeiselle matkalle perjantaina 10.5.2019 Metsolan kappelissa Lohjalla. Pelkäsin hautajaispäivää todella paljon etukäteen. Ennen kaikkea pelkäsin surun tunnetta, olisiko se niin läpitunkeva, että minusta tuntuisi, etten kestä sitä. Päällimmäisenä tunteena muistotilaisuudessa oli kuitenkin tilaisuuden kauneus, vaikka se olikin hyvin vahvojen surun ja haikeuden sävyjen värittämä. Arkun näkeminen oli hyvin surullista, mutta arkku sinivalkoisine kukkaköynnöksineen näytti myös kauniilta. Pappi Panu Mäkelä piti tilanteeseen täydellisesti sopivan puheen. Ihan kuin hän olisi tiennyt, mitä minun tarvitsi siinä tilanteessa kuulla. Hän osasi tuoda puheeseensa toivoa. Niinpä lapsen menettämisen kriisitilanteessa oli kuitenkin läsnä enemmän toivo kuin epätoivo. Kanttori soitti loppusoittona Taru Sormusten Herrasta -elokuvasta tutun kappaleen Breaking of the Fellowship. Samuel rakasti Taru Sormusten Herrasta -elokuvia, joten tuntui täydellisen oikealta päättää siunaustilaisuus tähän kappaleeseen.

Ennen hautajaisia olin kirjoittanut ylös "puheen", kaikki ne asiat, jotka minusta tuntui, että halusin sanoa Samuelin elämässä mukana olleille ihmisille. En siinä vaiheessa tehnyt mitään päätöstä siitä, pitäisinkö tuon puheenvuoron muistotilaisuudessa. Päivä tuli olemaan muutenkin henkisesti raskas, joten en halunnut luoda itselleni lisäpaineita vaatimalla itseltäni, että minun pitäisi joka tapauksessa pitää puheenvuoro. Ajattelin, että voin aina julkaista puheenvuoron täällä blogissani, jos puhuminen muistotilaisuudessa osoittautuisi liian vaikeaksi. Muistotilaisuudessa Villi Kriikunassa oli kuitenkin todella lämminhenkinen tunnelma. Paikalla olivat kaikki Samuelille läheiset ihmiset. Tilassa soi elokuvamusiikki, josta Samuel piti. Hän olisi tunnistanut kaikki kappaleet, mistä elokuvasta mikin oli. Kahvipöydässä oli voileipäkakkujen rinnalla Star Wars -teemainen täytekakku, joka oli tehty taidokkaasti Kuolemantähden muotoiseksi. Samuel olisi varmasti vitsaillut, että "onpa sopivaa syödä hautajaisissa Kuolemantähti-kakkua" tai jotain sen tapaista. Tietokonenäytöllä pyörivät Samuelin elämästä kertovat valokuvat aina taaperosta teini-ikäiseen saakka. Siinä ympäristössä tuntui oikealta sanoa ne asiat, jotka halusin sanoa. Seuraavassa kursivoituna pitämäni puheenvuoro.

Kukaan ei tiedä, olisiko Samuelin syöpä uusinut, jos hän olisi selvinnyt infektiosta, tai montako elinvuotta hänellä olisi ollut edessä. Sitä paitsi ei ole olemassa mitään lapsen ikää, jonka saavutettuaan äiti olisi valmis luopumaan lapsestaan. Oli lapsi sitten 16-, 36- tai 56-vuotias, äiti ei halua luopua lapsestaan missään iässä. Kenelläkään ei myöskään ole mitään täydellistä elämää riippumatta siitä, kuinka vanhaksi elää. Kaikilla on haaveita, jotka jäävät toteutumatta, asioita, jotka jäävät kesken tai sanoja, jotka jäävät sanomatta. Näin on varmasti jokaisen ihmisen kuoleman hetkellä, riippumatta elinvuosien määrästä. Näin ollen huomio pitäisikin kiinnittää menetettyjen vuosien sijaan kiitollisuudella niihin vuosiin, jotka saimme elää ja jakaa rakkaan Samuelimme kanssa.

Minulle lohtua tuo se, että vaikka Samuel on nukkunut pois, se ei tarkoita sitä, että hän olisi kadonnut meidän elämästämme kokonaan. Ihminen on paljon muutakin kuin fyysinen keho. Samuelin fyysinen kuolema oli asia, jonka tapahtuminen oli meidän omaisten vaikutuspiirin ja vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Mutta se, miten Samuelin ajatukset, arvot ja asenteet elävät meidän elämässämme mukana, siihen me voimme itse vaikuttaa.

Samuelilla oli ihailtava kyky nähdä asioiden positiiviset puolet jopa vaativissa olosuhteissa, kuten sairaalakuukausiensa aikana. Vaikka sairaalapäiviä kertyi paljon enemmän kuin kotipäiviä, hän ei koskaan murehtinut tai valittanut sitä, että saisi olla kotona vain päivän tai kaksi, ennenkuin piti tulla uudestaan sairaalaan. Hän iloitsi aina siitä, että pääsi kotiin, ja sanoi, että kyllähän siinä ehtii tehdä paljon mukavia asioita siinäkin ajassa. Aina, kun valitsemme, että kiinnitämme huomiomme asioiden positiivisiin puoliin negatiivisten sijasta, Samuel on mukana meidän elämässämme.

Samuelin voimavara oli uskomaton huumorintaju. Ei ollut mitään asiaa, josta hän ei olisi voinut heittää vitsiä. Huumorin ansiosta Samuel selviytyikin sairaalajaksoista henkisesti niin hyvin. Päivää ennen uudenvuodenaattona suoritettua jalan amputointia Samuel kävi sairaalassa verikokeissa, jolloin hän kompastui kengännauhoihinsa, kaatui ja satutti leikattavaa jalkaansa. Onneksi jalassa ei mennyt mitään rikki, mutta se oli hyvin kipeä Samuelin tullessa kotiin. Samuel hymyili pilke silmäkulmassaan ja sanoi: "Onneks just toi jalan kipeä osa leikataan huomenna pois!" Aina, kun käytämme huumoria elämässämme selviytyäksemme erilaisista asioista, Samuel on mukana meidän elämässämme.

Samuelilla oli syvällinen ajatusmaailma ja ihmeen hyvä kyky tehdä vaikeita päätöksiä, kun ajattelee, että hän oli vasta 16-vuotias. Hänen kanssaan pystyi keskustelemaan ihan mistä aiheesta tahansa. Alussa hänelle itselleen annettiin mahdollisuus päättää leikkaustavasta. Hänelle kerrottiin kummankin leikkaustavan hyödyistä ja haitoista. Hän päätyi jo tässä vaiheessa amputaatiovaihtoehtoon. Hän ei ajatellut leikkausta vain toimenpiteenä, vaan hän pystyi perustamaan päätöksensä siihen, kumpi vaihtoehto pidemmällä tähtäimellä tuottaisi toimivamman jalan. Syvällisiä keskusteluja käydessämme voimme aina tuntea, että Samuel on mukana meidän elämässämme.

Samuelilla oli ainutlaatuinen ja mahtava kyky iloita toisen puolesta, jos hänelle tapahtui jotain kivaa. Samuel joutui viettämään hiihtolomaviikon sairaalassa, mutta hän oli ikionnellinen pikkuveljensä puolesta, joka pääsi vuoden tauon jälkeen viikoksi ukin luo. Uskon, että Samuel haluaisi meidän vaalivan tätä ominaisuutta meidän elämässämme. Kun toivomme toisille hyvää ja iloitsemme toisten ilosta, Samuel on aina sydämessämme mukana.

Edelleen keittiön pöydällämme on paljon kukkia Samuelin kuvan ympärillä. Viimeisin kukkalähetys tuli tänään. Kukat tuovat ilonpilkahduksen surun leimaamaan arkeen. Minulla on ollut tapana polttaa tuikkuja joka ilta niin keittiön pöydällä kuin Samuelin kuvan edessä takan päällä. Illat on tällä hetkellä niitä vaikeimpia hetkiä, jolloin suru tuntuu vaikeammalta kestää. Varsinkin se hetki, kun puhallan tuikun Samuelin kuvan edestä sammuksiin ja toivotan mielessäni rakkaalle pojalleni hyvää yötä. Silloin suru vyöryy ylitseni kuin hyökyaalto. Iltaisin on usein vaikea saada unta. Mielessä pyörivät edelleen teho-osastolla koetut hoidon vaiheet ja viime viikolla vietetyt hautajaiset. En yritäkään estää tunteita ja muistoja vyörymästä ylitseni. Suru on elämää, joka on elettävä. Sen läpi ei ole oikoteitä eikä sitä voi ohittaa tunteita kieltämällä. Joten tervetuloa kaikki tunteet!