Surutyö alkaa

Oli kummallista herätä Samuelin poismenon jälkeisenä aamuna kotona. Istuin rauhassa juomassa kahvia olohuoneen nojatuolissa ja mietin, koska olin viimeksi istunut kiireettömästi omassa olohuoneessa aamukahvilla. Edelliset kolme viikkoa olivat kuluneet niin, että olin aamuisin äkkiä hörpännyt pienen kupin kahvia, ennenkuin lähdin kiirellä sairaalaan. Maaliskuukin oli mennyt viittä päivää lukuunottamatta sairaalassa, joten aamukahvit kotona olivat olleet silloinkin vähissä. Tyhjyyden tunne suorastaan hyökyi päälleni, kun tajusin, ettei minun enää tarvinnutkaan mennä sairaalaan. Puolitoista vuotta oli vietetty sairaalaelämää, ja nyt se oli katkennut kertaheitolla. Mitä minun pitäisi tehdä nyt kotona?

Annoimme isän kanssa luvan tehdä Samuelille ruumiinavaus. Emme sen takia, että olisimme itse tarvinneet lisätietoa siitä, miksi Samuelin tilanne oli niin vaikea. Mutta koska ruumiinavauksesta saatettaisiin saada mahdollisesti lisätietoa infektiosta, jolla voisi ehkä auttaa jotain muuta. Samuel halusi aina olla avuksi muille. Siksi meistä tuntui oikealta antaa patologille lupa tehdä ruumiinavaus.

Perjantaina menimme Taika-osastolle tapaamaan Samuelia hoitanutta lääkäriä. Herätti voimakkaita tunteita mennä Taika-osastolle, olihan tämä ensimmäinen kerta, kun menin sinne ilman Sakriasta tai Samuelia. Keskustelu lääkärin kanssa oli mielestäni hyvä, siinä käytiin läpi Samuelin hoitoon liittyneitä asioita. Kysyin lääkäriltä, olivatko he koskaan keskustelleet lääkäritiimissä siitä, että Samuelin hoitoa pitäisi keventää voimakkaiden suolisto-oireiden vuoksi. Jo hoitojen alkuvaiheessa metotreksaattikuureissa jouduttiin alentamaan annettavan metotreksaatin määrää, koska erään kuurin jälkeen metotreksaattipitoisuus Samuelin veressä nousi miltei myrkylliseksi. Samuel kärsi erilaisista suolisto-oireista koko hoitojen ajan. Lääkäri kertoi, että he olivat keskustelleet lääkäreiden kesken hoitojen toksisuudesta. Mutta osteosarkooma on todella ongelmallinen sairaus. Jos sitä alihoitaa, syöpä voi päästä niskan päälle. Lisäksi uusiutuessaan toivo parantumisesta on hyvin pieni. Kuitenkin pahimmassa tapauksessa hoidot voivat johtaa tällaiseen kuolemaan johtavaan infektioon. Kun minulta syksyllä kysyttiin, miten Samuel reagoi hoitoihin, vastasin monesti, että "Hänen suolistonsa ei tahdo kestää hoitoja". Mutta kuka olisi voinut tietää, että hoidoista seuraa kuolemaan johtava infektio? Potilaat reagoivat niin yksilöllisesti sytostaatteihin. Tässä lääketieteellä ja syöpätutkimuksella on vielä paljon kehitettävää. Ja kuka tietää, jos Samuel olisi selvinnyt infektiosta, olisiko osteosarkooma uusinut jossain vaiheessa, kun niin paljon hoitoja olisi jätetty antamatta? Ruumiinavauksessa ei löytynyt mitään merkkiä syövästä. Lisäksi se vahvisti niitä tietoja, mitä tehohoidossa tiedettiin, liittyen suolistoon, maksaan ja muihin sisäelimiin.

Kiitän itseäni siitä, että osasin olla onnellinen Samuelin sairaalakuukausien aikana (poislukien tehohoitojakso). Vaikka olosuhteet olivat haastavat, meillä oli Samuelin kanssa paljon hyviä keskusteluja, yhteisiä hetkiä ja leffailtoja sairaalassa. Samuelin vahvuus oli huumori, jota hän viljeli kaikkialle. Ei ollut sellaista tilannetta tai asiaa, josta Samuel ei olisi voinut heittää vitsiä. Muistan, kun katsoimme viimeistä kertaa Putousta yhdessä, kaksi päivää ennenkuin Samuel siirrettiin teho-osastolle. Nauroimme kippurassa Nöpö-Felixin Titanic-parodialle ja Viikkokatsauksen sketsille, jossa äiti oli sairastunut synnytyksen jälkeiseen sotahulluuteen. Samuel katsoi minua ja kysyi: "Onks sulla ollu sellanen?" Nyt jälkikäteen katuisin katkerasti, jos olisin nuo kuukaudet elänyt "sitku-elämää" murehtien sairaalassa oloa ja miettinyt vain sitä aikaa, kun hoidot loppuisivat.

Sydämeni on pirstoutunut surusta miljoonaksi palaseksi, mutta Samuelin kuoleman suhteen minulla on rauha. Niin hullulta kuin tämä kuulostaakin, Samuel sai mielestäni parhaan mahdollisen kuoleman. Olisi voinut käydä niin, että Samuel olisi menehtynyt dramaattisesti verenvuotoon jo kiirastorstai-iltana, ennenkuin me vanhemmat olisimme edes ehtineet paikalle. Nyt saimme olla Samuelin vierellä koko hänen viimeisen päivän, pitää häntä kädestä, silittää poskesta, suukotella otsalle ja kertoa, miten hän oli meille koko maailma. On niitäkin perheitä, joissa lapsi kuolee esimerkiksi onnettomuudessa, jolloin lapsi vain yhtäkkiä repäistään pois vanhemmilta ilman, että on mahdollista jättää minkäänlaisia jäähyväisiä. Kun kuoleman hetki lähestyi vääjäämättömästi, minua hetken aikaa pelotti, miten kuoleminen tapahtuisi. Mutta siinä ei ollut mitään dramatiikkaa; Samuel nukkui rauhallisesti, lopetti hengittämästä ja sydän pysähtyi. Minulla on rauha myös siksi, että tunnen sydämessäni, että tein äitinä kaiken, minkä pystyin Samuelin auttamiseksi ja tukemiseksi. Olin Samuelin vierellä loppuun asti, niinkuin isäkin, eikä Samuelin tarvinnut viettää viimeisiä hetkiään yksin.

Mutta surua ja ikuista ikävää ei mikään vie pois. Katson maailmaa nyt mustan suruhunnun läpi. Surun läpi ei ole oikoteitä. Elän nyt yksi itku ja yksi päivä kerrallaan. Silti olen äärettömän kiitollinen niistä 16 vuodesta, jotka sain elää ja jakaa Samuelin kanssa. Niin paljon on rakkaita muistoja. Mieltäni on myös lämmittänyt kotiimme saapuneiden kukkalähetysten ja osanottokorttien määrä. Olen kiitollinen siitä myötäelämisestä ja tuesta, jota meidän perhe on saanut osakseen tänä vaikeana aikana. Olemme tunteneet, ettemme ole surussamme yksin.