Dramaattisia hetkiä teho-osastolla

Samuel on nyt jo toista viikkoa teho-osastolla hoidettavana. Lauantaina näytti siltä, että infektio olisi mahdollisesti talttumaan päin. Samuel jaksoi aamupäivällä olla jo jonkin aikaa hereillä ja jutella meidän vanhempien kanssa. Kun hoitaja oli laittamassa yhtä lääkeruiskua tippatelineeseen, Samuel kysyi hoitajalta, että "Mitä plutoniumia muhun oikein työnnetään?" Pidin huumorin ilmestymistä merkkinä siitä, että vointi oli paranemaan päin.

Vaan ei se sitten ollutkaan. Sunnuntaina Samuelin vointi muuttui heikommaksi. Sydämen syke näytti suhteellisen rauhalliselta, mutta vatsa oli merkittävästi laajentunut nestettä keränneen suoliston vuoksi, ja keuhkojen röntgenkuvassa nähtiin, että laajentunut vatsa painoi keuhkoja. Tämä selitti myös sen, että Samuelin hengitys oli muuttunut vaikeammaksi. Hän oli saanut viikonloppuna tavallisten happiviiksien sijaan korkeavirtaushappiviikset, mutta hengitys niidenkin kanssa alkoi sunnuntaina olla työlästä. Lääkäri selitti, että infektio yritti vallata Samuelin elimistön elin kerrallaan. Tulehdus oli alkanut suolistosta, sydämeen oli tullut rytmiongelmia ja nyt hyökkäyksen kohteena olivat keuhkot. Lääkäri kertoi sen olevan todennäköistä, että Samuel jouduttaisiin jossain vaiheessa laittamaan hengityskoneeseen. Tämä olisi kuitenkin iso riski. Omia tärkeitä puolustussoluja, neutrofiileja, ei ollut näkyvissä ollenkaan vielä sunnuntaina. Sunnuntai-iltana juttelin Samuelin tilanteesta kahden kesken Taika-osaston lääkärin kanssa. Hän kertoi, että nyt elettiin kriittisiä aikoja ja että nyt oli menossa taistelu aikaa vastaan. Kumpi ehtisi ensin; ehtisivätkö Samuelin omat puolustussolut elpyä ajoissa, vai ehtisikö infektio vallata koko elimistön? Kukaan ei voinut ennustaa, mitä seuraavina kriittisinä päivinä tapahtuisi.

Maanantaiaamuna näkyi toivon pilkahdus, kun aamun verikokeessa näkyi ensimmäiset neutrofiilit, vaikkakin lukema oli vain 0.1. Tulehdusarvo oli kuitenkin yli 250. Päivä sujui suhteellisen rauhallisesti, joten ajattelin, että menen illalla ajoissa nukkumaan. Suunnitelmat muuttuivat äkisti illalla yövuorolaisten tultua hoitovuoroon. Yhtäkkiä yhdeksän jälkeen illalla Samuelilla alkoi rytmihäiriökohtaus, jossa pulssi nousi 160:een. Verenpaineet pysyivät kuitenkin kohtuullisissa lukemissa, joten paikalle tullut päivystävä lääkäri ei ollut valtavan huolestunut tilanteesta. Kardiologille lähetettiin EKG rytmihäiriöstä, joka oli jatkunut jo hyvän tovin. Samuel ei kuitenkaan huomannut omassa voinnissaan mitään muutosta, vaikka sydän löikin väärää rytmiä. Kun rytmihäiriö oli jatkunut puoli tuntia, lääkäri sanoi, että rytmi pitää nyt kääntää. Rytmihäiriön jatkuttua 40 minuuttia paikalle pieneen eristyshuoneeseen tulivat lääkäri, kardiologi ja lukuisia hoitajia, mistä tuli itselle sellainen epätodellinen fiilis, ihan kuin olisi katsonut jotain Teho-osasto TV-sarjan jaksoa. Samassa hetkessä rytmi kääntyi itsestään oikeaksi! Huh, mitä helpotusta tunsin.

Samuelin puhe oli maanantaina ollut vaikeutuneesta hengityksestä johtuen epäselvää, mutta hieman rytmihäiriökohtauksen jälkeen kävin Samuelin kanssa todella pysäyttävän, ikuisesti mieleenpainuvan keskustelun, joka iski syvälle tämän äidin tunteisiin. Yhtäkkiä Samuel  katsoi minuun ja sanoi:" Mulla on sellanen tunne, että mä kuolen kohta." Minä kysyin, että miksi hänellä on sellainen tunne. Samuel kertoi, että hänestä tuntui toisaalta kevyeltä, toisaalta painavalta. Hän kertoi, että toisaalta oli valoisaa, toisaalta pimeää. Seuraavat sanat ovat syöpyneet ikuisesti muistiini: "Mä oon elänyt lyhyen mutta pitkän elämän. On ollut nautinnollista. Ois pitänyt pelata enemmän Danielin kanssa ja kokeilla sitä kokkausjuttua (Sakriaksen kotitalouden kotitehtävänä oli jutella perheenjäsenten kesken, miten kotitöitä vois jakaa uudelleen, ja olin kertonut, että olisi kiva, jos viikossa olisi ainakin yksi päivä, jolloin tekisimme kaikki yhdessä ruokaa)." Oli todella vaikeaa pidätellä itseään purskahtamasta hysteeriseen itkuun! Hetkeä myöhemmin Samuel kysyi: "Paljonko mulla on elinaikaa?" Tämän keskustelun aikana kokosin itseni parhaani mukaan ja pidin niin hyvän tsemppipuheenvuoron kuin ikinä osasin. Kerroin, että tämä tilanne ei ole minkään loppu, vaan että nyt taistellaan sitä pöpöä vastaan niin kovasti kuin ikinä vaan voidaan ja että me voitetaan se pöpö! Samuelin huulilta pystyin lukemaan vastauksen "okei".

Vähän tämän keskustelun jälkeen Samuelille tuli uusi rytmihäiriökohtaus. Tätä kohtausta lääkäri ei kauan katsellut monitoreilta, vaan sanoi, että rytmi on käännettävä. Lääkäri sanoi, että minun pitäisi mennä siksi aikaa viereiseen, omaisille tarkoitettuun huoneeseen. Poistuin huoneesta järkyttyneenä, aivan pois tolaltani. Lysähdin omaisten huoneessa olevaan nojatuoliin, ja kyyneleet tulvivat silmistäni. Mitä huoneessa nyt tapahtui? Hoitaja tuli takaisin kuitenkin yllättävän nopeasti ja sanoi, että voin tulla takaisin huoneeseen ja että he olivat saaneet käännettyä rytmin lääkkeellä eikä defibrillaattoria ollut tarvittu. Mikä helpotus! Kello oli jo yli puolenyön. Samuel vaikutti rauhattomalta, mutta sovimme, että minä menisin vanhempienhuoneen vuodesohvalle nukkumaan ja että Samuel yrittäisi nukkua omassa sängyssään. Hoitajien kanssa sovin, että he soittavat, jos Samuel joudutaan laittamaan hengityskoneeseen.

Tiistaiaamuna tulin kymmenen maissa Samuelin luo ja löysin hänet hengityskoneeseen laitettuna. Kahdeksan jälkeen aamulla hän oli saanut jälleen uuden rytmihäiriökohtauksen. Rytmiä oli yritetty kääntää lääkkeillä kolmesti, mutta se ei ollut kääntynyt. Hengitys oli myös muuttunut äärettömän vaikeaksi. Lääkärit olivat nukuttaneet Samuelin, ja rytmi saatiin käännettyä defibrillaattorin avulla. Samalla Samuelille laitettiin hengitysputki ja hänet kytkettiin hengityskoneeseen. Alkujärkytyksen jälkeen olin lopulta todella helpottunut. Ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon Samuelin pulssi oli alle 100! Nyt hän sai vihdoin levätä, nukkua ja kerätä voimia taisteluun sienipöpöä vastaan, kun hengitys kulki vaivattomasti. Hengitysputken vuoksi hän oli kevyesti nukutettuna, joten hän ei myöskään stressannut, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Tulehdusarvo jatkoi nousemistaan, ja se oli tiistaina 304. Sieni jylläsi elimistössä edelleen pahasti. Lääkärit päättivät, että keskuslaskimokatetri, joka oli asennettu lokakuussa sytostaattihoitoja varten, oli poistettava, koska sieni pesisi todennäköisesti myös siellä. Toimenpide olisi iso riski, koska Samuelin hyytymistekijät olivat todella matalat. Ja yhdestä riskistä taas selvittiin, kun toimenpide onnistui ilman ongelmia. Katetrista otetut viljelyvastaukset tulevat kuitenkin vasta usean päivän päästä.

Tänään tunnelin päässä on näkynyt pikkuriikkinen pilkahdus valoa. Tulehdusarvo oli aamulla laskenut 293:een. Leukosyytit olivat nousseet 1.6:een ja neutrofiilitkin 1.2:een. Lisäksi lääkärit olivat saaneet todella tärkeän tiedon: viheliäinen sienipöpö oli onnistunut kehittämään resistenssin juuri sille sienilääkkeelle, joka oli mennyt Samuelille jo kaksi viikkoa! Sen rinnalle aloitettiin vasta eilen toinen lääke. Tänään aloitettiin uusi sienilääke, jonka tiedetään olevan tehokas juuri tälle sienipöpölle.

Vielä ei kuitenkaan olla lähellekään selvillä vesillä. Mitä tahansa voi vielä tapahtua. Tällä hetkellä asiat kuitenkin näyttävät sen verran vakailta, että ehkä uskallan mennä täksi yöksi kotiin kolmen sairaalan vuodesohvalla vietetyn yön jälkeen. Samuelin kanssa me sovimme, että me taistellaan kaikin keinoin tätä pöpöä vastaan ja että me aiotaan kukistaa se!