Ensimmäinen joulu ilman Samuelia

Ajanlasku on siirtynyt uudelle vuosikymmenelle, ja ensimmäinen joulu ilman Samuelia on takana. Odotetusti joulu herätti monenlaisia tunteita. Joulumainosten alettua pyöriä televisiossa tunsin ensin nousevaa ahdistusta siitä, mitä tämä joulu toisi tullessaan. Kun päätin ottaa tulevan joulun vastaan juuri sellaisena kuin se tulisi, kaikkine tunteineen, ahdistus väheni. Jouluilon löysi pipareiden leipomisesta, lahjojen paketoinnista ja joulukuusen koristelemisesta, ihan niin kuin ennenkin. Vaikka mikään ei ollutkaan niin kuin ennen. Juuri ennen jouluaattoa iski uusi ahdistuksen aalto. Miksei Samuel enää saanut olla täällä viettämässä meidän kanssa joulua? Viime jouluna kaikki oli vielä hyvin. Miten tätä joulua voisi viettää ilman yhtä perheenjäsentä?

Ennen joulua käydessäni Sakriaksen kanssa joulukoristeostoksilla Forssan Prismassa olimme huomanneet siellä ihanan pehmoisen jääkarhupeiton. En kuitenkaan ostanut sitä sillä kertaa. Seuraavalla kauppareissulla peittoja oli jäljellä enää kaksi. Kuuntelin intuitiotani, joka kehotti minua ostamaan peiton. Nyt jääkarhupeitto on minulla torkkupeittona sohvalla, ja käperryn sen alle usein iltaisin. Viime viikolla psykoterapiassa terapeutti pyysi minua kuvaamaan jollain kuvalla kaikkea sitä rakkautta, jota tunnen Samuelia kohtaan. Mieleeni tuli heti jääkarhu. Samuelin lempieläimenä jääkarhu edustaa kaikkea sitä rakkautta, jolle ei enää ole kohdetta. Samuelin rakkain jääkarhu-unilelu Turrikka oli Samuelin kainalossa teho-osastolla loppuun saakka. Turrikka peiteltiin Samuelin kanssa myös arkkuun viimeiselle matkalle. Ehkä jääkarhupeitto tuo minulle turvaa surussa, samalla tavalla kuin pehmojääkarhu Turrikka toi Samuelille turvaa sairauden keskellä. Kävin hiljattain mieheni kanssa Ikeassa suunnittelemassa uutta keittiötä tulevaan uuteen kotiimme. Ikeassa silmiini osui iso, suloisen pehmeä jääkarhupehmolelu, jota halasinkin. Ehkä käyn ostamassa myös sen, kun seuraavan kerran suuntaamme Ikeaan tilaamaan uutta keittiötä.

Joulun välipäivinä minulla oli myös paluu täysimääräiseen työaikaan. Väsymys vaivaa edelleen, etenkin loppuviikosta se iskee kyntensä minuun toden teolla. Viime viikolla pohdin tätä raastavaa väsymystä yhdessä psykoterapeuttini kanssa. Johtuuko väsymys siitä, että edelleen torjun joitain suruun liittyviä tunteita pääsemästä tietoisuuteen? Mietin edelleen sitä, miksen ole missään vaiheessa joutunut totaalisesti surun hyökyaallon jyräämäksi. Tietoisesti olen yrittänyt toivottaa kaikki tunteet tervetulleiksi valmiina kohtaamaan ne, mutta surun tornadon sijasta olen kohdannut vain tavallisia kesäisiä ukkoskuuroja.

Kuluneena viikonloppuna väsymyspohdintani sai uusia vivahteita. Pysähdyin pohtimaan sitä, miten jatkuvasti kannan ääretöntä huolta Sakriaksesta, ennen kaikkea hänen syömisestään, johon liittyy haasteita. Jotenkin se leijonaemorooli, joka oli tarpeellinen sairaalamaailmassa, on jäänyt pahasti päälle elämän siirryttyä sairaalasta kotiin. Elämä on niin perustavanlaatuisesti näyttänyt ennalta-arvaamattoman puolensa, mistä johtuen minulla on jatkuvasti sellainen olo, että minun täytyy suojella Sakriasta kaikelta peläten lapseni "menevän rikki". Jos jotenkin pystyisin taas luottamaan elämään, ehkä väsymyksenikin hellittäisi.

Uskon, että suru näyttäytyy minussa paljon juuri näiden fyysisten tuntemusten kautta. Valtavan väsymyksen lisäksi kovat päänsäryt ovat olleet minulle koko syksyn ajan jokaviikkoinen seuralainen. Kieltämättä minua mietityttää ja jännittää se, kuinka sopeudun kokoaikaiseen työaikaan. Mitä teen, jos en yksinkertaisesti jaksakaan kokonaista työviikkoa, vaikka miten yrittäisin tahdon voimalla puskea? Koetan itse vaikuttaa asiaan kiinnittämällä huomiota siihen, kuinka palaudun työpäivästä ja työviikosta, koska nämä asiat ovat ainakin omassa vaikutuspiirissäni.

Samuel on edelleen mukana elämässämme ajatuksissa, tunteissa, huumorissa ja erilaisissa sattumuksissa. Yksi sattumus tapahtui jouluaatonaattona, kun vanhempani kävivät Samuelin haudalla viemässä mustikanvarvuista tehdyn valoseppeleen haudalle. Isäni oli kaatunut haudalla, ja hänen oli ollut vaikea päästä ylös, missä ei tietenkään ollut mitään hauskaa. Mutta tämä oli tapahtunut siksi, että hän oli yrittänyt ottaa kännykällään selfietä, mitä hän ei ollut varmaan koskaan ennen tehnyt. Tämän sattumuksen kuultuamme minä ja Sakrias katsoimme toisiamme, ja sanoimme toisillemme, että kyllä Samuelia olisi naurattanut, kun hän olisi nähnyt ukin leikkivän kännykällään ja kaatuvan! Pystyn sieluni silmin näkemään Samuelin ilmeen tuossa tilanteessa. Hänen silmissään olisi se huumoria tuikkiva pilke, ja hän olisi sanonut jonkin hauskan letkautuksen. Nämä tällaiset kokemukset tuovat lohtua surun keskelle luoden mielikuvan siitä, ikään kuin Samuel olisi vielä täällä. 

Kun suru nostaa päätään

Kaksi kuukautta on kulunut edellisestä blogikirjoituksestani. Olen edelleen jatkanut töitä 60-prosenttisella työajalla. Työ on innostavaa, mukaansa tempaavaa, ja pääsen siinä toteuttamaan itseäni, mutta se myös kuormittaa edelleen paljon. Väsymyksen määrä vaihtelee viikottain. Pahin väsymys tuntui jo helpottaneen, kunnes taas tällä viikolla olen ollut hyvistä yöunista huolimatta todella väsynyt.

Samuelin haudalla käyminen on minulle todella tärkeää. Se on kai paikka, jossa tuntee pääsevänsä niin lähelle Samuelia kuin mahdollista. Samuel tykkäsi joulun jälkeen eniten halloweenistä. Näin ollen Sakrias halusikin kovertaa Samuelin haudalle kurpitsan. Joulun aikaan viemme haudalle pienen joulukuusen joulukoristeineen.

Koversimme Sakriaksen kanssa kurpitsalyhdyt myös kotiin.

Aloitin nyt marraskuun alussa 20 kerran psykoterapian, joka järjestyi HUS:n ostopalveluna. Olin kysellyt tämän terapian perään jo Sakriaksen hoitojen loppuessa elokuussa 2018, mutta silloin terapeuttia tuntui mahdottomalta löytää pääkaupunkiseutua lähempää. Nyt mietinkin, mikä yhteys aloitetulla terapialla ja lisääntyneellä väsymyksellä on. Traumaattisten tapahtumien läpikäyminen nostaa surua entistä enemmän pintaan. Tämä on tarpeellista ja välttämätöntä, jotta pääsen suruprosessissa eteenpäin. Tähän mennessä olen käynyt terapiassa vasta kaksi kertaa, ja jo nyt olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten erilaisia tunteita terapiakäynnit herättävät. Olen kuitenkin päättänyt ottaa vastaan kaikki tunteet, mitä ikinä terapia tuokaan mukanaan. Olen todella kiitollinen siitä, että mahdollisuus psykoterapiaan järjestyi.

Toinen asia, mikä vaikuttaa lisäävästi tuntemani surun määrään, on lähestyvä joulu. Joulu on juhlista perhekeskeisin ja rakkauden täyteisin. Mielikuva joulusta tuo mukanaan illuusion onnellisuudesta, ajatuksen siitä, että "kaikki on jouluna täydellistä". Takanani on kaksi suurten vastakohtien joulua. Joulu 2017 oli elämäni surullisin joulu. Vietin jouluaaton ja kaikki joulun pyhät Sakriaksen kanssa sairaalassa infektiohoidossa. Vaikka tuohon joulun aikaan liittyi myös onnellisia muistoja, kuten jouluelokuvien katsominen Netflixistä yhdessä ja jouluaattona tapahtunut Joulupukin vierailu osastolla, en koskaan unohda sitä tunnetta, miltä tuntui herätä jouluaattoaamuun sairaalassa, tietäen, että ei pääse kotiin viettämään joulua. Joululahjatkin menettivät merkitystään, kun niitä avattiin steriilissä sairaalahuoneessa.

Viime joulu taas oli jouluista täydellisin. Olin Samuelin kanssa sytostaattihoitojaksolla ja odotimme pääsevämme kotiin viimeistään jouluaatonaattona. Metotreksaattipitoisuus ei kuitenkaan laskenut odotetusti, vaan kotiutuminen meni jouluaattoaamuun. Mutta en ikinä unohda sitä onnea, miltä tuntui päästä Samuelin kanssa kotiin joulun viettoon. Mies oli laittanut kodin joulukuntoon, ja pääsimme Samuelin kanssa suoraan riisipuuropöytään. Miten ihanaa olikaan olla taas pitkästä aikaa koko perhe yhdessä! Joululahjojen hankkimisen olin hoitanut pääasiassa netistä käsin. Sekin on jäänyt mieleen kivana muistona; Samuel surffasi YouTubessa ja minä hoidin lahjaostoksia netissä. Samuel oli tehnyt minulle listan myös Sakriaksen joulutoiveista, ja Daniel oli laittanut omat toiveensa WhatsApp-viestillä, joten oikeastaan joululahjojen hankkiminen ei ole koskaan ollut yhtä helppoa. Olen niin kiitollinen tuosta yhteisestä joulun ajasta. Saimme viettää kaikki joulun pyhät yhdessä, eikä edes meno sairaalaan uudenvuodenaattona jalan amputoimista varten stressannut etukäteen.

Tänä jouluna kaikki on peruuttamattomasti toisin, ja sen tosiasian tiedostaminen saa surun tunteen vyörymään päälleni hyökyaallon lailla. Tänä jouluna yksi perheenjäsen on poissa. Miten joulu voi enää tuntua joululta? Onneksi Sakrias on pitänyt huolen siitä, että kodistamme löytyy joulutunnelmaa; itse en välttämättä olisi löytänyt muuten itsestäni energiaa jouluvalojen ripustamiseen. Sakrias tykkää suuresti kasvien hoidosta, ja hän on koristellut oman huoneensa kasvit pikkuisin joulupalloin. Portaikkoa valaisee moniväriset jouluvalot, ja vessakin on nyt valaistu jouluvaloin. Sakriaksen jouluilo tuo ripauksen jouluiloa minullekin.

Taannoin törmäsin Facebookissa osuvaan aforismiin surusta. Tallensin sen omaan puhelimeeni, koska se kiteyttää mielestäni täydellisesti sen, mistä surussa on kyse.

Puhuminen on tuntunut minulle oikealta tavalta työstää ja käsitellä surua. Lokakuussa osallistuin Alfa TV:n keskusteluohjelmaan, jossa keskustelun aiheena oli kuolema. Olen miettinyt, että haluaisin ehkä tulevaisuudessa käydä kokemusasiantuntija-koulutuksen. Kokemusasiantuntijana voisin jakaa omaa kokemustani suruprosessista ja tämän kautta mahdollisesti myös auttaa muita samassa tilanteessa olevia. Surujärjestöillä on menossa Surevan kohtaaminen -hanke, jossa kokemusasiantuntijoita koulutetaan. Seuraava koulutus olisi ilmeisesti maaliskuussa. Jos joku blogin lukijoista kaipaa puhujaa tästä aiheesta johonkin oppilaitokseen, koulutukseen tms, minuun voi olla yhteydessä esimerkiksi Facebookin kautta.

Toivon kaikille lämmintä joulunodotusaikaa! Yritän itsekin muistaa, että jouluilon voi löytää, vaikkei kaikki olisikaan ihan hyvin.

Elämää sairasloman jälkeen

Sairasloma on vaihtunut tervetulleeksi, tavalliseksi arjeksi. Palasin takaisin työelämään kahden vuoden tauon jälkeen maanantaina 12.8. Aloitin työnteon kevennettynä 60-prosenttisella työajalla, jota minun oli määrä tehdä syyskuun loppuun asti. Työelämään paluu on tuonut elämääni toivottua rytmiä ja "muuta ajateltavaa", mutta kevennetystä työpäivästä huolimatta se on ollut hyvin kuormittavaa. Useana päivänä viikossa olen nukkunut 2-3 tunnin päiväunet, eivätkä ne siitä huolimatta ole vaikuttaneet yöuneeni. Työpäivän lisäksi en ole jaksanut sisällyttää päivääni juuri muuta. Kerran viikossa olen käynyt fysiopilates-tunnilla, mutta muutoin en ole tuntenut sellaista vetoa liikuntaharrastuksiin kuin aikaisemmin ennen sairaalavuosia. Yritän hyvin tietoisesti olla kasaamatta itselleni paineita työhön paluun suhteen. Tiedän, että työyhteisö suhtautuu työhön paluuseeni hyvin ymmärtäväisesti; pahin paineiden asettaja olenkin minä itse. Yritän sallia itselleni virheitä, hitaasti tapahtuvaa oppimista ja niitäkin fiiliksiä, kun tuntee, ettei kuormittuneisuudesta johtuen pysty olemaan työpäivässä 100-prosenttisesti läsnä. Tämä kaikki on perfektionistille vaikeaa, mutta ainakin osaan kiinnittää asiaan tietoisesti huomiota. Tämän johdosta aion myös jatkaa kevennetyllä työpäivällä niin kauan kuin se on Kelan puolesta mahdollista.

Viime keskiviikkona 11.9 olin paikan päällä Hartwall Areenalla katsomassa Elämä lapselle -konserttia, jossa oli potilastarinana mukana myös Sakriaksen ja Samuelin tarina. Etukäteen olin ajatellut, että minua hävettäisi katsoa isolta screeniltä omaa haastatteluani. Kun tuli meidän poikien tarinan vuoro, katsoin omaa haastateluani jotenkin yllättyneenä ja epäuskoisena. Miten näytinkään noin väsyneeltä! Ulkonäöstäni paistoi esille kaikki se kuorma, jota oli päälleni viimeisen parin vuoden aikana kasautunut mutta jota en kuitenkaan ollut nähnyt aamuisin peilistä. Olin ylpeä siitä, että Samuelin tarina oli otettu mukaan Elämä lapselle -konserttiin. Se tuntui tärkeältä, koska Samuelin kohtalo lisäsi ihmisten tietoisuutta siitä, että vaikka Suomessa lasten syöpähoito on maailman parasta, se ei silti ole vielä riittävän hyvää ja että syöpähoitojen tutkimiseen ja kehittämiseen tarvitaan vielä valtavasti rahaa.

Vaikka Elämä lapselle -konserttikokemukseen liittyi ensisijaisesti surua ja haikeutta, sisälsi konserttikokemus myös ripauksen iloa ja taikaa. Istuin kaksoissiskoni Lauran kanssa Lastenklinikan Kummien aitiossa katsomassa konserttia, kun yhtäkkiä kuulin jonkun huhuilevan aition ovelta: "Kenelle täällä oli Robin tilattuna?" Olin aivan hölmistynyt. Ensimmäinen ajatukseni oli, että "ihan sama, kenelle Robin on tilattu, mä haluan kyllä mennä sen kanssa fanikuvaan!" Tullessani katsomosta aition puolelle Robinin luo olin, jos mahdollista, vielä entistäkin hölmistyneempi. Robinin mukana oli levy-yhtiön edustaja, jonka eleistä tulkitsin, että minä olin heidän etsimänsä henkilö. Oli todella hienoa tavata Robin ja jutella hänen kanssaan, koska ihailen tätä nuortamiestä todella paljon ja tykkään valtavasti hänen musiikistaan. Kerroinkin hänelle, että olen sairaala-aikana kuunnellut paljon hänen musiikkiaan. Robinin keikalle olen toistaiseksi päässyt vain kerran, joten kyselinkin tältä karismaattiselta artistilta, onko hänellä lähiaikoina tulossa keikkoja. Oli todella mieleenpainuvaa päästä Robinin kanssa samaan kuvaan. Tapaamisen jälkeen selvisi, että Laura oli järjestänyt minulle tämän Robinin tapaamisen! Automatkalla kotiin vitsailimme koko matkan tästä "Robinin tilaamisesta". "Kenelle täällä on Robin tilattuna?" kuulosti vähän samalta, kuin joku olisi tilannut vaikka pizzaa! :D

En varsinaisesti usko yliluonnollisiin kokemuksiin, mutta toisaalta en myöskään jyrkästi poissulje niiden mahdollisuutta. Ehkä toivo siitä, että Samuel on edelleen tuolla jossain, saa minut kiinnittämään huomiota asioihin, joihin en ennen kiinnittänyt huomiota. Osallistuin pari viikkoa sitten sururyhmän tapaamiseen, josta ajoin vielä illalla hämärän aikaan Samuelin haudalle. Siistin haudalla olevat kukat ja sytytin öljykynttilät sekä roikkuvaan lyhtyyn että hautakiven sisään. Katsoin ylös pimenevälle taivaalle. Näin taivasta vasten kurottavat ison tammen oksat ja mietin, näkyyköhän taivaalla tähtiä. Onkohan Samuel jossain tuolla taivaalla tähtenä. Käänsin katseeni takaisin lyhdyissä tanssiviin liekkeihin, joita tuijotin hetken. Kun käänsin katseeni uudelleen ylös taivaaseen, sinne oli ilmestynyt kirkas tähti, jota en hetkeä aikaisemmin ollut nähnyt. Mietin Samuelia ja sitä, miten valtava ikävä minulla oli häntä. Olikohan Samuel tuolla jossain? Tiesikö hän, että kaipaan häntä niin?

Nykyään katson itseäni eri tavalla kuin ennen. Työelämässäkin, 10 vuoden työkokemuksesta huolimatta, olen aina ollut hyvin epävarma itsestäni ja vertaillut itseäni jatkuvasti muihin. Nyt, kun olen joutunut käymään läpi omien lasteni vakavan sairastumisen ja toisen kuoleman ja selvinnyt siitä, tällaiset epävarmuuden tunteet ovat kaikonneet. En usko, että ihminen voi joutua kokemaan mitään pahempaa kuin oman lapsen menettämisen. Jos selviää jostakin niin vaikeasta, selviää mistä tahansa. Näin ollen luotan itseeni paljon enemmän kuin aikaisemmin enkä epäile omia taitojani tai kykyjäni enää. Luotan, että osaan ja pärjään työelämässäkin puutteistani huolimatta.

Olen pelännyt kuolemaa jo lapsesta asti. Muistan, miten yläkouluikäisenä istuin bussissa matkalla Helsinkiin ja mietin, miten kamalaa se on sitten, kun kuolee. Miten sitten kokonaan katoaa maailmasta eikä tule enää ikinä takaisin. Kun Samuel kuoli, kuoli myös kuolemanpelkoni. Ihminen pelkää kaikkea tuntematonta, josta ei tiedä, mitä se on tai mitä tilanteessa tapahtuu. Muistan pelänneeni juuri hetkeä ennenkuin Samuel kuoli. Minua pelotti, että siinä tapahtuisi jotain dramaattista ja pelottavaa. Mutta siinä ei tapahtunut mitään sellaista. Samuel nukahti rauhallisesti ikiuneen. Enää en pelkää kuolemaa, koska olen omakohtaisesti nähnyt, ettei siinä ole mitään pelättävää. Ja sitten, kun oma aikani koittaa, tiedän Samuelin odottavan minua tuolla jossain.

Lomalaisen ajatuksia helteisestä Unkarista

Kesä on kulunut nopeasti. Tällä hetkellä istun hotellihuoneen parvekkeella Budapestissa. Aurinko paistaa, ja lämpötila on kivunnut jo yli 25 asteen. Parveke on vielä varjossa, ja sen lisäksi aisteja hellii vilvoittava tuuli. Näkymä parvekkeelta on suoraan Tonavalle. On kiva seurata, millaisia erilaisia veneitä ja aluksia Tonavaa pitkin lipuu. Suru on seurannut mukanani tänne Budapestiin, vaikka olisin voinut kyllä jättää sen mieluusti viikoksi Helsinki-Vantaan lentokentälle odottamaan.

Samuelin hautakivi toimitettiin heinäkuun puolivälissä. Vielä siitä puuttuu yläkulmasta jääkarhufiguuri, jota ei vielä edelleenkään ole toimitettu Saksasta. Tuntuu hyvältä käydä nyt haudalla, kun kivi on siellä. Se on niin Samuelin näköinen. Tykkään hautakivessä olevasta lyhdystä, kun kynttilän saa palamaan hautakiven sisään. Se näyttää mielestäni kauniilta. Haudalla vieraileminen on ollut tärkeää. Olen vienyt sinne usein värikkäitä kukkia, sellaisia, jotka muistuttavat minua siitä, miten paljon iloa, väriä ja aurinkoa Samuel toi meidän elämäämme.

Perukirjoituskin on nyt tehty. Sain odottaa sukuselvitystä seurakunnalta lähes kaksi kuukautta. Jostain syystä Samuelin kuolinpäivä ei päivittynyt tietokonejärjestelmään, eikä seurakunta voinut lähettää todistusta, ennen kuin kuolinpäivä näkyi järjestelmässä. Sairaalasta postitettiin paperit maistraattiin lopulta kolmesti, ennen kuin kuolinpäivä lopulta päivittyi! Perukirjoituksen tein itse. Se oli suhteellisen helppo tehdä, koska Samuelilla ei ollut omaisuutta. Nyt siis kaikki hautaamiseen liittyvät viralliset tehtävät on hoidettu. Sisällä on eräänlainen tyhjyys. Lopullisuuden tunne iskee takaraivoon valtavalla voimalla.

Kesän aikana olen miettinyt paljon omaa surun kokemustani. Onko minulta jäänyt kokematta jotain, joka "pitäisi kokea"? Olen lukenut pari surun kokemiseen ja käsittelyyn liittyvää kirjaa, joissa lapsen menetyksen kokeneet vanhemmat ovat jakaneet omia kokemuksiaan ja tuntemuksiaan. Monet kertovat niissä totaalisesta lamaantumisesta ja elämän pysähtymisestä menetyksen kohdatessa. Minulle ei missään vaiheessa ole tullut tällaista lamaantumista, vaan olen pystynyt tarttumaan asioihin ja elämään heti Samuelin kuoleman jälkeen. Totta kai tiedän, että jokaisen suru on erilainen ja ainutlatuinen, mutta silti olen miettinyt tätä. Onko vuosi sitten aloittamallani mielialalääkityksellä vaikutusta surun kokemiseen? Olisinko lamaantunut ja itkenyt yötä päivää ensimmäiset kaksi viikkoa menetyksen jälkeen, jos minulla ei olisi ollut mielialaan vaikuttavaa lääkitystä? Olenko oikeasti edes surrut, kun tunteet eivät ole iskeneet minua kanveesiin? Tietoisesti olen kyllä yrittänyt vastaanottaa kaikki vastaan tulevat tunteet, koska tiedän, että pakoon niitä ei pääse. Siksi otan surun avosylin vastaan myös täällä helteisen Budapestin parvekkeella. Olen lomalla, mutta surusta ei saa lomaa.

Lomareissun jälkeen on edessä töihin paluu elokuun 12. päivä. Suru on tuntunut minussa paljon nimenomaan fyysisenä väsymyksenä, ja olenkin kesän aikana nukkunut öisin kellon ympäri. Nyt pahin väsymys on alkanut helpottaa, ja tuntuu oikealta alkaa suunnata katseita työelämään paluuseen. Palaan työelämään osasairauspäivärahalla tekemällä 60-prosenttista työaikaa ainakin syyskuun loppuun asti. Asteittainen työelämään paluu tuntuu tärkeältä, jotta ei joutuisi heti tilanteeseen, jossa kuormittaisi itseään liikaa ja joutuisi pian jäämään uudestaan sairaslomalle. Toki tiedostan, että on ensiarvoisen tärkeää kuunnella omaa kehoaan ja jaksamistaan. Mikä on aina helpommin sanottu kuin tehty.

Edessä on viikonloppu Hungaroringin Formula 1 -radalla. Surusta huolimatta Formula 1 -maailma tuntuu oikealta paikalta juuri nyt. Radalla saan ajatukset hetkeksi ihan muihin asioihin. Voin keskittyä pohtimaan, pystyykö Ferrari haastamaan Mercedeksen helteisissä olosuhteissa ja mitkähän renkaat kärkitiimit valitsevat aika-ajon toiseen osioon. Saan nähdä livenä, kuinka suuri idolini Sebastian Vettel kurvaa radalla tulipunaisella Lina-nimisellä Ferrarillaan. Se on parasta minulle juuri nyt! Onnea niin täydellisenä kuin sitä tällä hetkellä voi olla.

Onnea surun keskellä

Sakriaksen kanssa ottamassa kuvia Lumista.

Sunnuntaina 16.6. pääsimme vihdoin reissuun, joka meidän piti alkuperäisen suunnitelman mukaan toteuttaa jo syksyllä 2018 Sakriaksen hoitojen päätyttyä. Nimittäin Ähtärin eläinpuistoon pandoja ja pöllöjä katsomaan!

Meiltä on Ähtäriin 288 kilometriä. Lähdimme ajamaan sinne jo aamulla puoli kahdeksalta, koska meillä oli sovittu tapaaminen Asta-eläintenhoitajan kanssa pandatalon edessä klo 12. Loppujen lopuksi matka sujuikin joutuisammin kuin odotimme (meillä oli eväätkin pakattuna kylmälaukkuun autossa), ja olimme perillä jo klo 11. Asta vei meidät ensin uutuutta hohtavaan pandataloon. Lumi-neiti köllötteli reporankana omalla kiipeilytelineellään, mutta Pyry heräili omassa tarhassaan juuri uniltaan, ja aktivoitui syömään bambua. Hoitajat olivat piilottaneet Pyryn ulkotarhaan porkkanoita ja pandakakkua, ja Pyry löntystelikin pian ulkotarhaan etsimään piilotettuja herkkuja.

Pyry sisätarhassa syömässä bambua.

Ulkotarhasta löytyi hoitajan piilottamat porkkanat.

Viivyimme pandalassa hyvän tovin, sillä suloisten pandojen touhuja oli valloittavaa seurata. Niiden leppoisaa puuhailua seuratessa tuli tunne, että ne osaavat ottaa rennosti ja nauttia elämästään -nukkumisesta, syömisestä ja leikkimisestä. Siinäpä oiva roolimalli meille ihmisille, jotka käytämme aivan liian suuren osan elämästämme erilaisista asioista murehtimiseen!

Pandalasta matkamme jatkui farmin kautta kohti pöllötaloa. Farmin valloittavimmat eläimet olivat kissat, jotka tulivat innokkaasti tekemään tuttavuutta Sakriaksen kanssa. Pitkäkarvainen kissa tuli heti syliin, kun Sakrias istui kissalan keinutuolissa. Pian kissa sai itsensä "solmuun" Sakriaksen kameran nauhaan ;) Seuraavaksi tervehtimään tuli mustavalkolaikukas kissa, joka ihastui Sakrun mustaan pörröiseen takkiin, ja menikin sen sisälle. Tällainen tuttavallisuus yllätti kyllä minut, sillä meidän oma kissamme Miuku ei vahingossakaan tule kenenkään syliin, puhumattakaan, että "pesiytyisi" takin sisään!

Asta vei meitä kohti pöllötaloa osin henkilökunnan reittejä pitkin, jotta Sakriakselle ei tulisi liikaa kävelyä. Jalan kuntoutus on kyllä nyt kesän aikana edistynyt paljon, ja Sakru pystyy koko ajan kävelemään yhä normaalimmin ja yhä pidempiä matkoja. Ja Ähtärissä varsinkaan mikään ei haitannut kävelyä, kun oli koko ajan katseltavaa ympärillä.

Pöllötalolla meitä oli vastassa pöllöhoitaja Tuuli. Hän kertoi meille ilahtuneensa, kun oli kuullut Ähtäriin tulevasta pöllöfanista. Monet tulevat eläinpuistoon hänen kokemuksensa mukaan katsomaan isoja eläimiä, kuten lumileopardia ja pandoja, eivätkä pöllöt ole kovinkaan monen mielestä se ykköskohde. Tuuli oli luvannut ottaa Sakriaksen mukaan ruokkimaan pöllöjä, mikä oli ainutlaatuista ja mielettömän upeaa!

Hiiripöllö Tiistai on Ähtärin kesyin pöllö.

Sakrias Tiistain tarhassa yhdessä pöllöhoitaja Tuulin kanssa.

Pöllöjen ruokana olivat tällä kertaa kananpojat.

Sakrulle oli unelmien täyttymys päästä Tuulin kanssa ruokkimaan pöllöjä. Hiiripöllö Tiistai, joka on tullut Ähtäriin Ranuan eläinpuistosta, on Ähtärin kesyin pöllö. Se osaa Tuulin mukaan tulla hakemaan ruoan kädestä, kun kananpoikaa heiluttaa kädessä. Reilun viikon ajan Tiistai oli kuitenkin hautonut, eikä ollut tullut hakemaan ruokaa Tuulinkaan kädestä. Tiistai kyllä tarkkaili uteliaana ja kiinnitti huomionsa Sakriakseen, joka heilutteli kananpoikaa kädessään, mutta ei tullut hakemaan ruokaansa. Kuitenkin heti, kun Tuuli ja Sakrias olivat poistuneet Tiistain tarhasta, pöllö lehahti kannolle ja nappasi kananpojan suuhunsa.

Sakrias osasi toimia hienosti pöllöhoitajana.

Ylempänä oksalla lapinpöllö Badminton ja alempana Tennis.

Sakrias toimi pöllöjen tarhoissa kuin olisi ennenkin toiminut eläintenhoitajana. Hän liikkui tarhassa rauhallisin askelin vieden kananpoikia eri puolelle tarhaa. Yhdessä Tuulin kanssa he keräsivät pois mahdolliset vanhat kananpoikien raadot ja vaihtoivat tuoreen, raikkaan veden pöllöjen juoma-astiaan. Tiistain jälkeen he kävivät ruokkimassa lehtopöllö Rauhan, minkä jälkeen vuorossa olivat viirupöllöt, joita asusteli tarhassa kokonainen perhe: äiti, isä ja poika. Viirupöllöt olivat aktiivisella tuulella ja lentelivät edestakaisin kuka minnekin. Ne seurasivat myös tarkkaavaisesti ruokansa saapumista. Viirupöllöjen luota matka jatkui viereiseen lapinpöllöjen tarhaan. Nämä olivat saaneet kerrassaan valloittavat, hauskat nimet pöllönhoitajalta; isompikokoinen naaraspöllö oli nimeltään Tennis, ja pienimpikokoinen uros puolestaan Badminton. Badminton on nuori pöllö, viime kesän poikasia. Se oli kuulemma muistuttanut hieman levähtänyttä sulkapalloa, ja oli siitä saanut nimekseen Badminton. Pöllöhoitaja Tuuli intoutuikin leikkimään ajatuksella, mitä mahtaisi tulla poikasten nimeksi, jos Tennis ja Badminton aikanaan saavat jälkikasvua. Yhdestä poikasesta voisi tulla hyvin vaikka Squash, kun kerran vanhemmatkin ovat pallopelejä :D

Pöllötalolla hyvästelimme Tuulin ja Astan ja lähdimme kahvioon syömään välipalaa. Ruokatauon jälkeen kävimme uudessa Rantaelämää-talossa ihastelemassa rantakäärmettä, kyytä, vaskitsaa ja rupikonnia. Lisäksi teimme vielä kierroksen eläinpuistossa, ennenkuin palasimme vielä lopuksi pandalaan. Siellä oli illalla enää kourallinen ihmisiä, ja oli ihanaa katsella pandojen touhuja hiljaisessa talossa. Päivän päätteeksi oli tietysti päästävä matkamuistomyymälään ostamaan muistoja tästä ihanasta päivästä <3

Kotiin saavuimme kymmenen aikaan illalla. Mikä ihana, onnellinen päivä tuo sunnuntai oli! Kenelläkään ei ollut kiire minnekään, vaan uppouduimme luonnon rauhaan ja eläinten maailmaan ilman mitään aikatauluja. Ähtäri on ihana paikka, kun se sijaitsee luonnon keskellä, ja eläimille on tehty mahdollisimman luonnonmukaiset olosuhteet. Lisäksi oli niin paljon tarkkailtavaa ja ihmeteltävää ympärillä koko ajan, että hetkeksi suru siirtyi mielessä taka-alalle. Vaikka päivän päätteeksi Sakriaksen kanssa juteltiin, miten paljon Samuel olisi varmasti tykännyt pandoista. Tokaisin Sakrulle, että ehkä Samuel tarkkailikin pandojen touhuja jostain pilvenreunalta.

Päivä oli etenkin Sakrulle ikimuistoinen, vaikka se oli sitä myös meille vanhemmille. Olen niin kiitollinen eläintenhoitajille Astalle ja Tuulille, jotka halusivat tehdä päivästä täydellisen Sakrulle. Onneksi maailmassa on heidän kaltaisiaan ihmisiä! Myöhään illalla jutellessamme Sakriaksen kanssa päivän tapahtumista ajatuksemme lähtivät jo lentoon. Voisikohan Ähtäriin päästä TET-harjoitteluun sitten 8. luokan keväällä?

Kesäpäiviä surun seurassa

Samuelin uurna laskettiin Lohjan Pyhän Laurin hautausmaalle perjantaina 24.5.2019. Sen jälkeiset kaksi viikkoa on kuluneet hautakiven suunnittelun parissa. Hautakiven väriksi valitsimme harmaan. Lisäksi oli tiettyjä elementtejä, joita ehdottomasti halusimme hautakiveen. Samuelin siunaus- ja muistotilaisuudessa näkyneen Taru sormusten herra -teeman halusimme näkyvän myös tässä muistomerkissä. Niinpä Samuelin nimi tulee hautakiveen kullanvärisillä kirjaimilla Tolkien-fontilla, joka on tuttu juuri Taru sormusten herrasta -elokuvista. Lisäksi toiveenamme oli saada hautakiven päälle pieni pronssinen jääkarhupatsas, koska jääkarhu oli Samuelin lempieläin. 2-vuotiaana Samuel sai joululahjaksi jääkarhupehmolelun, joka oli hänen unikaverinaan kaikkien näiden 16 vuoden ajan. Samuel nimesi jääkarhun Turrikaksi. Turrikka oli Samuelin kainalossa myös hänen viimeisinä päivinään teho-osastolla, ja se myös tuhkattiin Samuelin mukana. Jääkarhu on kuitenkin muistomerkeissä hyvin harvinainen aihe. Hautakivien päällä näkee paljon pikkulintuja ja enkeleitä, mutta muut aiheet ovat harvinaisempia. Jääkarhupatsasta ei löytynyt myöskään hautakivivalmistamon saksalaiselta yhteistyökumppanilta. Jos uniikin pronssipatsaan olisi halunnut teettää kuvanveistäjällä, pelkkä tämä patsas olisi maksanut 2500 euroa! Saksalaiselta yhteistyökumppanilta löytyi kuitenkin karhuaiheinen hautakiveen kiinnitettävä pronssilaatta, jonka lopulta valitsimme Samuelin hautakiveen. Hautakiven toimitus kestää noin 6 viikkoa, eli se toimitetaan Samuelin haudalle joskus heinäkuun puolivälin jälkeen.

Päivät ovat olleet hyvin vaihtelevia. Pikku hiljaa on alkanut tuntua siltä, että puolentoista vuoden sairaalakierteen aiheuttama fyysinen kuorma on alkanut helpottaa. Nykyään 10 tunnin yöunet riittävät, eikä päivällä tarvitse enää nukkua päiväunia. Toisaalta surun tunne on siirtynyt voimakkaasti kehon sijasta mieleen. Tajuntaan on iskostunut menetyksen lopullisuus, se tosiasia, ettei Samuel tule enää ikinä takaisin, ja se sattuu enemmän kuin mitkään sanat voivat ikinä kertoa. Pienet arkiset asiat laukaisevat suuria surun aaltoja. Sellaiset hetket, kun katsomme iltaisin Sakriaksen kanssa elokuvia ja juttelemme, että "Tätä elokuvaa Samuel niin odotti". Tai kun Sakrias syö mansikoita, mietin usein, miten kovasti Samuel odotti kesää ja tuoreita mansikoita.

Kävimme Sakriaksen kanssa eilen meidän lähirannalla uimassa. Uiminen on ollut aina yksi ehdottomia kesän ykkösjuttuja. Täällä olemme käyneet uimassa joka kesä viimeisen 13 vuoden ajan. Tosin viime kesä jäi Sakriakselta väliin uinnin suhteen, koska keskuslaskimokatetrin ja infektioriskin vuoksi ei saanut mennä uimaan. Tähän rantaan liittyy niin paljon ihania kesämuistoja. Täällä kaikki pojat ovat oppineet uimaan. Uiminen oli myös asia, josta Samuel puhui vielä teho-osastolla. Hänen olisi niin tehnyt mieli päästä uimaan. Tai edes Taika-osaston parvekkeelle, jotta olisi saanut tuntea virkistävän tuulenvireen kasvoillaan. Kun uinnin jälkeen Sakrias lähti isän kanssa etsimään metallinpaljastimella "aarteita" kauempaa rannalta, minä jäin rantaviivalle istumaan ja katsomaan järven pieniä aaltoja, puiden taa laskevaa aurinkoa ja luonnon rauhaa. Surua ei voi hukuttaa järven aaltoihin. Surua on kestettävä joka paikkaan seuraavana seuralaisena, mutta silti voi onneksi tehdä asioita, jotka tuottavat iloa surusta huolimatta.

Minua surettaa suuresti se yksinäisyyden tunne, jota Sakrias nyt kokee. Kesäloma on alkanut, mutta se ei ole samanlainen kuin aikaisemmat kesälomat. Sakriaksella ei enää ole toista veljeä eikä parasta kaveria, jonka kanssa hän on aikaisemmin jakanut kaikki kesän riemut. Mikään ei koskaan voi korvata tuota menetystä. Sakriaksen elämässä tulee aina olemaan aika ennen Samuelin kuolemaa ja aika Samuelin kuoleman jälkeen. Tuntuu niin äärettömän epäreilulta, että Sakrias joutuu käymään läpi tällaisen menetyksen vielä oman rankan sairautensa jälkeen. Äitinä minulla ei ole pelkästään raastava suru oman rakkaan lapseni menettämisestä mutta myös suru ja huoli siitä, miten Sakrias ja Daniel selviävät veljensä menettämisestä.

Viimeiselle matkalle

Meidän rakas Samuel siunattiin viimeiselle matkalle perjantaina 10.5.2019 Metsolan kappelissa Lohjalla. Pelkäsin hautajaispäivää todella paljon etukäteen. Ennen kaikkea pelkäsin surun tunnetta, olisiko se niin läpitunkeva, että minusta tuntuisi, etten kestä sitä. Päällimmäisenä tunteena muistotilaisuudessa oli kuitenkin tilaisuuden kauneus, vaikka se olikin hyvin vahvojen surun ja haikeuden sävyjen värittämä. Arkun näkeminen oli hyvin surullista, mutta arkku sinivalkoisine kukkaköynnöksineen näytti myös kauniilta. Pappi Panu Mäkelä piti tilanteeseen täydellisesti sopivan puheen. Ihan kuin hän olisi tiennyt, mitä minun tarvitsi siinä tilanteessa kuulla. Hän osasi tuoda puheeseensa toivoa. Niinpä lapsen menettämisen kriisitilanteessa oli kuitenkin läsnä enemmän toivo kuin epätoivo. Kanttori soitti loppusoittona Taru Sormusten Herrasta -elokuvasta tutun kappaleen Breaking of the Fellowship. Samuel rakasti Taru Sormusten Herrasta -elokuvia, joten tuntui täydellisen oikealta päättää siunaustilaisuus tähän kappaleeseen.

Ennen hautajaisia olin kirjoittanut ylös "puheen", kaikki ne asiat, jotka minusta tuntui, että halusin sanoa Samuelin elämässä mukana olleille ihmisille. En siinä vaiheessa tehnyt mitään päätöstä siitä, pitäisinkö tuon puheenvuoron muistotilaisuudessa. Päivä tuli olemaan muutenkin henkisesti raskas, joten en halunnut luoda itselleni lisäpaineita vaatimalla itseltäni, että minun pitäisi joka tapauksessa pitää puheenvuoro. Ajattelin, että voin aina julkaista puheenvuoron täällä blogissani, jos puhuminen muistotilaisuudessa osoittautuisi liian vaikeaksi. Muistotilaisuudessa Villi Kriikunassa oli kuitenkin todella lämminhenkinen tunnelma. Paikalla olivat kaikki Samuelille läheiset ihmiset. Tilassa soi elokuvamusiikki, josta Samuel piti. Hän olisi tunnistanut kaikki kappaleet, mistä elokuvasta mikin oli. Kahvipöydässä oli voileipäkakkujen rinnalla Star Wars -teemainen täytekakku, joka oli tehty taidokkaasti Kuolemantähden muotoiseksi. Samuel olisi varmasti vitsaillut, että "onpa sopivaa syödä hautajaisissa Kuolemantähti-kakkua" tai jotain sen tapaista. Tietokonenäytöllä pyörivät Samuelin elämästä kertovat valokuvat aina taaperosta teini-ikäiseen saakka. Siinä ympäristössä tuntui oikealta sanoa ne asiat, jotka halusin sanoa. Seuraavassa kursivoituna pitämäni puheenvuoro.

Kukaan ei tiedä, olisiko Samuelin syöpä uusinut, jos hän olisi selvinnyt infektiosta, tai montako elinvuotta hänellä olisi ollut edessä. Sitä paitsi ei ole olemassa mitään lapsen ikää, jonka saavutettuaan äiti olisi valmis luopumaan lapsestaan. Oli lapsi sitten 16-, 36- tai 56-vuotias, äiti ei halua luopua lapsestaan missään iässä. Kenelläkään ei myöskään ole mitään täydellistä elämää riippumatta siitä, kuinka vanhaksi elää. Kaikilla on haaveita, jotka jäävät toteutumatta, asioita, jotka jäävät kesken tai sanoja, jotka jäävät sanomatta. Näin on varmasti jokaisen ihmisen kuoleman hetkellä, riippumatta elinvuosien määrästä. Näin ollen huomio pitäisikin kiinnittää menetettyjen vuosien sijaan kiitollisuudella niihin vuosiin, jotka saimme elää ja jakaa rakkaan Samuelimme kanssa.

Minulle lohtua tuo se, että vaikka Samuel on nukkunut pois, se ei tarkoita sitä, että hän olisi kadonnut meidän elämästämme kokonaan. Ihminen on paljon muutakin kuin fyysinen keho. Samuelin fyysinen kuolema oli asia, jonka tapahtuminen oli meidän omaisten vaikutuspiirin ja vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Mutta se, miten Samuelin ajatukset, arvot ja asenteet elävät meidän elämässämme mukana, siihen me voimme itse vaikuttaa.

Samuelilla oli ihailtava kyky nähdä asioiden positiiviset puolet jopa vaativissa olosuhteissa, kuten sairaalakuukausiensa aikana. Vaikka sairaalapäiviä kertyi paljon enemmän kuin kotipäiviä, hän ei koskaan murehtinut tai valittanut sitä, että saisi olla kotona vain päivän tai kaksi, ennenkuin piti tulla uudestaan sairaalaan. Hän iloitsi aina siitä, että pääsi kotiin, ja sanoi, että kyllähän siinä ehtii tehdä paljon mukavia asioita siinäkin ajassa. Aina, kun valitsemme, että kiinnitämme huomiomme asioiden positiivisiin puoliin negatiivisten sijasta, Samuel on mukana meidän elämässämme.

Samuelin voimavara oli uskomaton huumorintaju. Ei ollut mitään asiaa, josta hän ei olisi voinut heittää vitsiä. Huumorin ansiosta Samuel selviytyikin sairaalajaksoista henkisesti niin hyvin. Päivää ennen uudenvuodenaattona suoritettua jalan amputointia Samuel kävi sairaalassa verikokeissa, jolloin hän kompastui kengännauhoihinsa, kaatui ja satutti leikattavaa jalkaansa. Onneksi jalassa ei mennyt mitään rikki, mutta se oli hyvin kipeä Samuelin tullessa kotiin. Samuel hymyili pilke silmäkulmassaan ja sanoi: "Onneks just toi jalan kipeä osa leikataan huomenna pois!" Aina, kun käytämme huumoria elämässämme selviytyäksemme erilaisista asioista, Samuel on mukana meidän elämässämme.

Samuelilla oli syvällinen ajatusmaailma ja ihmeen hyvä kyky tehdä vaikeita päätöksiä, kun ajattelee, että hän oli vasta 16-vuotias. Hänen kanssaan pystyi keskustelemaan ihan mistä aiheesta tahansa. Alussa hänelle itselleen annettiin mahdollisuus päättää leikkaustavasta. Hänelle kerrottiin kummankin leikkaustavan hyödyistä ja haitoista. Hän päätyi jo tässä vaiheessa amputaatiovaihtoehtoon. Hän ei ajatellut leikkausta vain toimenpiteenä, vaan hän pystyi perustamaan päätöksensä siihen, kumpi vaihtoehto pidemmällä tähtäimellä tuottaisi toimivamman jalan. Syvällisiä keskusteluja käydessämme voimme aina tuntea, että Samuel on mukana meidän elämässämme.

Samuelilla oli ainutlaatuinen ja mahtava kyky iloita toisen puolesta, jos hänelle tapahtui jotain kivaa. Samuel joutui viettämään hiihtolomaviikon sairaalassa, mutta hän oli ikionnellinen pikkuveljensä puolesta, joka pääsi vuoden tauon jälkeen viikoksi ukin luo. Uskon, että Samuel haluaisi meidän vaalivan tätä ominaisuutta meidän elämässämme. Kun toivomme toisille hyvää ja iloitsemme toisten ilosta, Samuel on aina sydämessämme mukana.

Edelleen keittiön pöydällämme on paljon kukkia Samuelin kuvan ympärillä. Viimeisin kukkalähetys tuli tänään. Kukat tuovat ilonpilkahduksen surun leimaamaan arkeen. Minulla on ollut tapana polttaa tuikkuja joka ilta niin keittiön pöydällä kuin Samuelin kuvan edessä takan päällä. Illat on tällä hetkellä niitä vaikeimpia hetkiä, jolloin suru tuntuu vaikeammalta kestää. Varsinkin se hetki, kun puhallan tuikun Samuelin kuvan edestä sammuksiin ja toivotan mielessäni rakkaalle pojalleni hyvää yötä. Silloin suru vyöryy ylitseni kuin hyökyaalto. Iltaisin on usein vaikea saada unta. Mielessä pyörivät edelleen teho-osastolla koetut hoidon vaiheet ja viime viikolla vietetyt hautajaiset. En yritäkään estää tunteita ja muistoja vyörymästä ylitseni. Suru on elämää, joka on elettävä. Sen läpi ei ole oikoteitä eikä sitä voi ohittaa tunteita kieltämällä. Joten tervetuloa kaikki tunteet!